Suomi
Gamereactor
artikkelit

Frank Herbert: Dyyni (kirja)

Tieteiskirjallisuuden merkkipaalu osaa luoda maailman, mutta on kehno kertomaan tarinaa.

Tilaa uutiskirjeemme tästä!

* Pakollinen tieto
HQ
Frank Herbert: Dyyni (kirja)

Frank Herbertin tieteisromaani Dyyni julkaistiin vuonna 1965, ja kyseessä on omanlaisensa lajityypin merkkipaalu. Olen yrittänyt lukea teosta moneen eri otteeseen vuosien varrella, mutta aina se on jäänyt tekemättä. Syynä on ollut poikkeuksellisen korkea aloituskynnys. Kirjailijan luoma maailma tuntui pitkään niin monimutkaiselta ja tavoittamattomalta outoine nimineen ja lukuisine keksittyine vieraine sanoineen, etten yksinkertaisesti tiennyt, mistä päästä kannattaisi aloittaa. Lopulta valitsin katsella pohjille vuoden 1984 David Lynchin ohjaaman elokuvaversion, ja melkein heti perään syksyllä 2021 elokuvateattereihin saapuneen Denis Villeneuven ohjaaman elokuvan Dyyni (Part One). Tämän jälkeen ostin Anja Toivosen suomennoksen, jonka on vielä tarkistanut Ari Koskinen. Ennen varsinaista lukemista katsoin vielä kirjan perässä olevat liitteet ja sanastoluettelon. Kaiken tämän jälkeen koin lopultakin olevani valmis aloittamaan itse asian, eli tuon myyttisen Dyynin lukemisen.

Tekemäni ennakkotyö osoittautui tarpeelliseksi, sillä aluksi lukijan eteen tykitetään kaikkea mahdollista uutta ja outoa niin paljon, että hirvittää. Lukija ikään kuin vain heitetään keskelle valmista maailmaa, ja sitten hänen oletetaan selviytyvän siinä omin avuin. Hiljakseen Herbertin luoma maailma alkaa onneksi avautumaan. Juuri tämä huolella luotu monipuolinen tieteismaailma on ehdottomasti parasta, mitä Dyynillä on tarjota. Ja juuri siksi teos on niin tunnettu. Suurimman osan ajasta eteenpäin lukee ihan vain siksi, että haluaa lukijana viettää aikaa kirjailijan luomassa maailmassa. Dyynin eri puolia voisi analysoida pitkään monelta eri kantilta, ja niin on toki tehtykin vuosikymmenten saatossa. Selvää on, että Dyyni on teos, josta kannattaa keskustella hyvässä seurassa vaikkapa oluttuopin ääressä.

Suuri yllätys on puolestaan se, miten yksinkertainen tarina onkaan kyseessä. Ja ennen kaikkea se, miten yksinkertaisella tavalla tuo tarina kerrotaan. Aivan liian usein kyse on siitä, että jokin henkilöhahmo istuu aloillaan miettien, ja tämän pohdinnan aikana lukijalle paljastetaan kaikenlaista taustatietoa siitä, mikä henkilöhahmon on tehnyt mietteliääksi. Toinen harmillisen paljon käytetty keino on, että kahdesta viiteen henkilöhahmoa seisoo tai istuu paikoillaan samassa tilassa keskustellen. Toisin sanoen niitä varsinaisia toiminnallisia kuvauksia on suhteellisen vähän, ja muu aika on sitten enemmänkin erilaisten tietojen paukuttamista lukijan eteen erillisinä kimppuina. Olin jo aiemmin kuullut sanottavan, ettei Herbert ole mitenkään hyvä kertomaan tarinaansa. En silti olisi uskonut, että hän on ollut taidoiltaan näinkin kömpelö. Herbertin teoksen pelastaa se, että lukukokemus on kaikkiaan helppo ja vaivaton, kunhan vain ensin pääsee aloituskynnyksen yli kunnialla.

Tämä on mainos:

Dyynin maailmassa ei juurikaan käytetä ampuma-aseita, ja suosiossa ovat erilaiset teräaseet. Kirjailijan erikoisena ratkaisuna on ollut kuvata useita veitsin tehtyjä kaksintaisteluja yksityiskohtaisesti ja jännittävästi, mutta sitten ohittaa suuren mittakaavan taistelukohtaukset joko kokonaan tai ainoastaan muutamalla lauseella. Mahdollista on, että Herbert on ollut jonkinlainen veitsenkäytön asiantuntija, mutta ei kokenut olevansa riittävän pätevä kirjoittamaan suuren luokan taistelukuvauksia. Minusta hänen olisi kuitenkin kannattanut edes yrittää.

Huonot tarinankertojan taidot korostuvat loppua kohti. Viimeiset sata sivua sisältävät sellaisen määrän tapahtumia, että niiden asianmukainen läpikäynti olisi vaatinut ainakin 500 lisäsivua. Lisäksi tapahtumista toiseen loikitaan töksähtäen, ja mittavia jaksoja jätetään kokonaan kertomatta. Juonipaljastuksia tekemättä mukana on myös käänteitä, jotka vain todetaan lyhyesti lauseella tai kahdella, kun niiden käsittely olisi ehdottomasti vaatinut vähintään kokonaisen luvun verran sivuja. Kokonaisuutena sanoisin, että Dyynin ensimmäinen puolikas on selvästi vahvempi suoritus kuin jälkimmäinen osuus.

Olen onnistunut kirjoittamaan Dyynistä jo näin mittavasti puhumatta itse tarinasta mitään. Tämäkin olkoon merkkinä siitä, miten pienessä osassa se varsinainen tarina lopulta on. Aavikkoplaneetta Arrakis on kohonnut ajan kanssa maailmankaikkeuden tärkeimmäksi paikaksi, koska vain sieltä on saatavilla rohtoa, joka puolestaan mahdollistaa planeettojen välisen matkailun. Arrakisia ovat pitkään hallinneet armottomat Harkonnenit, mutta imperiumin keisari on päättänyt antaa planeetan käskynhaltijuuden Atreideseille. Tarinan keskiössä on Atreidesin suvun päämiehen, herttua Leton, poika Paul Atreides ja hänen äitinsä Lady Jessica. Arrakisin aavikolla he kohtaavat paikalliset alkuasukkaat fremenit, jotka ovat sopeutuneet elämään tässä äärimmäisen ankarassa ilmastossa. Aiemmin niin keisari kuin Harkonnenit ovat pitäneet fremenejä silkkana alkeellisena villien joukkona, mutta Atreidesit näkevät heissä mahdollisuuden arvokkaaseen liittolaissuhteeseen. Herbertin luoma maailma on jonkinlainen ristisiitos kolonialismia ja kylmää sotaa. Joka tapauksessa tässä on kokonaisuus, joka ei hevin vanhene.

Dyyni on tarinankerronnallisista ongelmistaan huolimatta klassikkoasemansa ansainnut.

Tämä on mainos:

Herbert, Frank, Dyyni, s. 859, WSOY 2021

Frank Herbert: Dyyni (kirja)


Ladataan seuraavaa sisältöä