Doom 3 BFG Edition

Doom 4:n perään on huhuiltu jo vuosia, mutta Id Software piti itsensä kiireisenä Rage-pelinsä kanssa. Lopputulos oli teknologisesti edistyksellinen, mutta ei kummoinen pelinä. Hieman sama vika vaivasi jo vuonna 2004 julkaistua Doom 3:a, eikä tämä ole muuttunut miksikään kahdeksassa vuodessa. Silti kokoelman hankkimista voi suositella, kunhan muistaa, että kokemus toimii parhaiten pienissä erissä.

Kaikissa Doom-peleissä ja lisäosissa pelataan nimettömäksi jäävällä avaruusmariinilla, jonka yksinkertainen duunikeikka menee reisille. Asetelma muistuttaa hieman Die Hard -elokuvia, joskaan päähenkilö ei ole lähimainkaan yhtä persoonallinen kuin John McClane. Mariinin nimettömyys on tietoinen ratkaisu, jolla halutaan helpottaa pelaajan eläytymistä rooliin. Taidan kuulua niihin harvoihin, jotka oikeasti pitivät Doom 3:n tarinasta. Itse peli oli pitkälti parituntinen teknologiademo, joka oli venytetty 20-tuntiseksi. Pimeys ja ahtaat käytävät onnistuivat luomaan pelottavan tunnelman, joka valitettavasti kävi nopeasti ennalta arvattavaksi. Silti muistelen Doom 3:a lämmöllä. Syynä on loppuratkaisu: lopetus on karu, mutta tyydyttävä ja lopullinen.

Mariini saapuu tulevaisuuden Marsiin, johon on rakennettu UAC-yhtiön tutkimuslaitos. Jotain suurta on tekeillä, mutta laitoksen turvallisuusvastaavat eivät ole tutkimusjohtajan lailla varauksettoman innostuneita. Mariini aloittaa kulkemalla pitkin käytäviä, tutkimalla paikkoja ja keskustelemalla paikallisten asukkaiden kanssa. Alkufiilistely tekee tehtävänsä. Tiedemiesten aukaistua ulottuvuusportin helvettiin vielä äsken niin kliiniset käytävät muuttuvat nopeasti kuolemanloukuiksi, joissa lymyää jos jonkinlaista hirviötä. Kourallinen ihmisiä selviytyy alkurytäkästä hengissä, ja mariinin tehtäväksi jää selviytymisen lisäksi korjata pieleen mennyt tilanne. Missio kattaa parinkymmenen tunnin edestä ahtaita käytäviä, kahteen sormeen mahtuvan määrän aseita ja rutosti salaovista kimppuun hyppiviä öhkömönkiäisiä. Tallentaa voi onneksi koska tahansa, ja nyt peli tallentaa tilanteen myös automaattisesti aika ajoin.

Doom 3 oli pelisuunnittelultaan vanhentunut jo vuonna 2004, ja on sitä totisesti myös nyt. Parin tunnin pelaamisen jälkeen alkaa huomata kaavan, jota toistetaan loppuun saakka. Uuteen huoneeseen saavuttaessa tapahtuu jokin pelottelukikka, jolloin kannattaa kääntyä ympäri ja ampua selän taakse salaovesta ilmestynyt vihulainen. Ja eikun seuraavaan huoneeseen. Tunnustusta on annettava siitä, miten uudet viholliset esitellään: pelottava välivideo on omiaan kohottamaan pulssia, mutta vain hetkeksi. Kaikkiin tepsii se yksi ja sama konsti: ammu aseella vihuun riittävän monta kertaa. Normaalilla vaikeustasolla ainoastaan karjuva Hell Knight onnistuu kohottamaan pulssia joka kerta vastaan astellessaan. Aseistus on läpileikkaus futurististen räiskintöjen perusarsenaaliin. On pistoolia, haulikkoa, rynnäkkökivääriä ja raketinheitintä. Onneksi mukana on myös plasmakivääri ja se kuuluisa BFG, jota ilman peliä ei voisi edes Doomiksi kutsua. Ja ei: BFG ei ole lyhenne sanoista bioforce gun. Aivan erityinen nootti täytyy antaa aseäänien munattomuudesta. Mariinilla ei ole pimeydessä tukenaan muuta kuin aseensa, joten miehekäs ääni olisi lisännyt paukkeen tuomaa turvallisuudentunnetta useammalla potenssilla. Pimeydestä puheen ollen: lamppua ja asetta voi vihdoinkin käyttää samaan aikaan. Valonlähdettä ei ruudussa näy, mutta ilmeisesti mariini pulttaa fikkarin olkaansa kiinni. Niinpä kädessä pidettävää välinettä ei tarvitse olla jatkuvasti vaihtamassa nähdäkseen eteenpäin.

Audiovisuaalisesti Doom 3 on edelleen tunnelmallinen. Nykyään ehkä puhuttaisiin "muovisen oloisesta" grafiikasta, sillä yksityiskohtien vähyyden huomaa. Valon ja varjon vaihtelu on kuitenkin vaikuttavaa, ja äänisuunnittelu nousee vielä pykälää korkeammalle. Koko ajan jossakin päin suhisee ja paukkuu. Harmi vain, että ennalta arvattava pelisuunnittelu verottaa onnistuneen pelottelukeinon tehoa. Mariini kerää käytäviltä varsin runsaasti erilaisia ääninauhoitteita ja sähköpostiviestejä, joiden läpikäyminen auttaa eläytymään tunnelmaan. Samalla ne tuovat kaivattua vaihtelua muuten niin yksitoikkoiseen käytäväräiskintään.

Pääpelin lisäksi BFG Editioniin on ympätty kattavasti muutakin tavaraa. Yksi osio on moninpeli, joka tosin ei ole tämän päivän tasoa. Call of Dutyn ja Battlefieldin ystävät saattavat kokeilla moninpeliä muutaman kierroksen, mutta sen jälkeen vaihtuukin jo kiekko koneessa. Hieman mielenkiintoisempi on kampanjalisäosa Resurrection of Evil, joka viisituntisella kestollaan monipuolistaa pelaamista lisäämällä soppaan kyvyn manipuloida aikaa. Alkuperäiset Doom ja Doom II lisäosineen ovat myös mukana, mutta jostain syystä niiden pelaaminen onnistuu vain, jos kokoelmaa ei ole asennettu Xbox 360:n kovalevylle. Miinusta on annettava myös siitä, että vaikka ensimmäinen Doom on päivitetty tukemaan laajakuvaa, kakkososan kuvasuhde on edelleen 4:3.

Tällainen kokoelmapaketti jättää kaipaamaan videodokumenttia, jossa käsiteltäisiin Doomin kehitystä ja ennen kaikkea sen vaikutusta populaarikulttuuriin. Dokkaria ei nyt saada, mutta aiemmin julkaisemattomana osiona mukana on 2,5-tuntinen Lost Mission -tehtävä. Kahdeksaan tasoon jaettu pikkumissio tapahtuu rinnan Doom 3:n kampanjan kanssa. Tehtävänä on sulkea helvettiin johtava ulottuvuusportti, jotta pirulaiset eivät pääsisi maahan. Tasot ovat osittain kierrätettyjä. Toisaalta tämän ymmärtää, mutta pelaajana koen närkästystä, koska olisin halunnut pelata aidosti uusissa ympäristöissä. Lost Mission on kuin laajennettu demo Doom 3:sta. Ripeässä tahdissa mariinin eteen marssitetaan koko emopelin viholliskavalkadi ja samalla käteen annetaan kaikki emopelin aseetkin. Avuttomalta tuntuva uusi ase Grabber on Doom 3:n versio Half-Life 2:n Gravity Gunista, mutta ei lähimainkaan yhtä hyödyllinen ja siisti käyttää. Grafiikka on ehkä hieman valoisampaa ja yksityiskohtaisempaa kuin emopelissä. Tämä ei kuitenkaan ole syönyt pelottavuutta, mikä osoittaa Id Softwaren ottaneen opiksi mokistaan Doom 3:n suunnittelussa. Lisäosan loppuratkaisu on lyhyt, suorastaan sotilaallisen pelkistetty. Silti läpäisystä jää onnistunut tunne. Lost Mission ei missään nimessä ole välttämätön lisuke Doom-kokemukseen, mutta ei siitä haittaakaan ole.

Doom 3 BFG Edition on pelisarjan kattava kokoelma. Uudistuksia ei kuitenkaan ole niin paljoa, että kolmoseen pettyneiden mielipide muuttuisi. Toisaalta taas kaltaisilleni pimeitä käytäviä lämmöllä muisteleville kokoelma on kannattava nostalgiamatka viime vuosikymmenen odotetuimpaan teknologiademoon, hieman aiempaa sujuvammassa muodossa.

Katso pelin traileri