Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows

Ninjakonnien aseet ovat kalisseet jo lähes 30 vuotta eikä loppua näy: sarjakuvista alkanut saaga on siirtynyt televisioon lukuisten erilaisten animaatioiden myötä, ja ensi vuonna teattereissa kauhistellaan Michael Bayn nimellä ratsastavaa versiointia kilppareiden syntytarinasta. Latauspelinä julkaistu TMNT: Out of the Shadows pohjautuu parhaillaan esitettävään Nickelodeonin piirrettyyn, mutta siitä löytyy viittauksia myös vanhempienkin klassikkojen faneille. Pelillisesti parhainta ninjailua nähtiin Nintendon ensimmäisillä konsoleilla, joilla Silppurin armeijaa mätkittiin beat 'em up -muodossa yksin tai kaverin kanssa. Näiden aikojen jälkeen ei oikeastaan mikään Turtles-peli ole noussut keskimääräisen lisenssikuonan yläpuolelle, eikä Out of the Shadows tee kaavassa poikkeusta.

Kilpikonnat pätkivät kymmeniä vihollisaaltoja aneemisissa ympäristöissä niin maalla, sen alla kuin ilmassakin. Välillä kirmataan tasanteita pitkin komeiden hyppyjen saattelemana, mutta pääpaino on tyhjästä ilmestyvien jengiläisten kurittamisessa. Ulkoisesti edellisen sukupolven tuotokselta näyttävä peli kärsii jatkuvista bugeista, jotka vaihtelevat seiniin katoavista vihollisista pelin kulkua haittaaviin virheisiin. Tekoälyn ohjastamat kanssakilpparit sekä viholliset odottavat myös kiltisti vastapuolen turpasaunontaa ja soolona pelatessa tuntee olevansa yksin vihollisaaltoja vastaan. Kaverin voi ottaa toisen konnan ohjaksiin joko samalla koneella tai neljän pelaajan voimin netin kautta, jolloin tappelut ovat edes hieman viihdyttävämpiä.

Kahinoissa on pyritty imitoimaan lepakkomaisen viittasankarin menestynyttä ja sulavaa taistelutekniikkaa, mutta mukaan on ympätty kilpikonnien luonnollinen hitaus. Taisteleminen tuntuu todella tahmealta ja epätarkalta, eikä siitä saa minkäänlaista esikuviensa kaltaista otetta tai toiminnan tuntua. Voitoilla ansaitaan kokemusta, jonka kautta opitaan lisää liikkeitä sekä voimia koko tiimille, mutta lisukkeet eivät pelasta kömpelöä toteutusta. Turtlesien välillä ei tunnu olevan käytännössä mitään eroa, vaikka kaikilla onkin omat vahvuutensa ja kykynsä. Lisäksi kokemuspisteet jakautuvat koko ryhmälle yksittäisen hahmon sijaan ja tämä pakottaa keskittymään oman suosikkinsa kehittämiseen.

Nelituntisen pääpelin rinnalle on hauskasti yritetty ympätä vanhoja arcade-Turtleseja mukaileva tila, jossa klaanilaisia kuritetaan vasemmalta oikealle, mutta taistelu jää klassikoita kömpelömmäksi.

Pelin vahvimpiin puoliin kuuluu huumori, sillä konnien välistä läppää kuuntelee mielellään taisteluiden välissä. Ilman ninjakonnien lisenssiä pelissä ei kuitenkaan olisi mitään mielenkiintoista. Tylsiä vihollisaaltoja puskee tyhjästä kerta toisensa perään ja taisteluista yksinkertaisesti puuttuu tarvittava jämäkkyys. Kenttäsuunnittelu on tylsää ja epäloogista ilman mitään johdatuksia seuraavasta etenemispisteestä. Peli on selkeä rimanalitus, vaikka Turtlesien persoonat ja rento fiilis tulevatkin äänisuunnittelusta esiin.