Crysis

En ole moneen vuoteen käyttänyt minkään arvioitavan pelin läpipelaamiseen niin pitkää aikaa kuin käytin Crysikseen. Projektin venähtämisellä ei ollut kuitenkaan suoranaisesti mitään tekemistä itse pelin kanssa. Crysis on varsin tavanomaisen pituinen kokijan silmin kuvattu räiskintäpeli. Arvioni viivästykset johtuivat muista kiireistä, mutta pakko myöntää, tällä kertaa oli mukava vetkutella. Crysis on todella hyvä peli, jonka nautiskelu kaikessa rauhassa on vuoden 2007 hienoimpia pelikokemuksia.

Crysisin taustalta löytyy Crytek-pelistudio, joka kohautti jo vuonna 2004 erittäin hienolla Far Cry-pelillään. Far Cry muistetaan ällistyttävän hienosta tekniikastaan ja epätyypillisen vapaasta rakenteestaan. Pelin tapahtumapaikkana toimivalla trooppisella saarella sai kulkea melko vapaasti. Crysis jatkaa samoilla linjoilla. Jälleen seikkaillaan trooppisella saarella, tällä kertaa futuristiseen taistelupukuun verhoutuneen supersotilaan roolissa. Vastaan asettuvat ensin pohjoiskorealaiset sotilaat ja myöhemmin saaren uumenista purkautuvat avaruusolennot.

Olen sitä koulukuntaa, joka pyrkii arvioimaan pelejä kulttuurisina tuotteina, kuten esimerkiksi elokuvia, eikä teknisinä tuotteina, kuten esimerkiksi autoja. Crysiksen tapauksessa teknisille ominaisuuksille on kuitenkin varattava tilaa, jo yksin pelin julkaisua edeltäneen massiivisen teknohypen takia. Crysis imaisee varmasti kaiken laitteistoin suorituskyvyn mitä sille pystyy tarjoamaan. Jos konetehoa on rutkasti, siis noin viimeisen puolen vuoden aikana ostetun yli 1500 euron pelikoneen verran, on Crysis äärettömän hienon näköinen peli. Jos tehoa on vähemmän, on Crysis edelleen teknisesti vaikuttava, mutta ei erityisen nätti.

Viimeisimpien grafiikkaefektien kadottuakin muutama tekninen juttu säväyttää. Pelin maailma on iso ja käytännössä kokonaan sademetsää, vieläpä uskottavan rehevää sademetsää. Erityisen hienoa on metsän tuhoutuvuus. Läheskään kaikki puut eivät kaadu taistelun ryskeessä, mutta riittävän moni kaatuu. On hienon näköistä, kun pelaaja avaa tulen ajoneuvon konekiväärillä sotilaspartiota kohti ja miesten lisäksi kenttään lakoaa palmu jos toinenkin. Ja toisinpäin; kun kohti rynnäköivän sotilaskopterin konekivääri pyyhkii ympäröivät puut nurin, on pelaajalla täysi syy tuntea olevansa pulassa.

Mainitsemisen arvoista on myös pelin tekoäly, joka on parhaimmillaan epätavallisen hyvää. Pelissä luonnollisesti taistellaan paljon, ja useimmiten pohjoiskorealaiset sotilaat vaikuttavat toimivan suhteellisen uskottavasti tai ainakin tarjoavat viihdyttävän tiukkaa vastusta. Jalkaväkitaktiikat suojautumisineen, koukkauksineen ja takaa-ajoineen onnistuvat vihulaisilta usein hienosti. Melko usein vihollisten käsikranaatit tupsahtavat pelaajan kannalta mahdollisimman vääriin paikkoihin ja väärään aikaan. Virheettömyydestä ollaan kuitenkin kaukana, ja tuon tuostakin sekä vihollisten että satunnaisesti taiteluihin osallistuvien omien joukkojen näkee tekevän jotain aivan typerää. Logiikan bugittaminen ja sekoilu tuntuu kuitenkin kuuluvan pc-pelaamiseen, eikä se pelikonkaria todennäköisesti häiritse. Viholliset myös toistavat surutta tähän mennessä jokaisessa pelissä nähtyä helmasyntiä, eli kävelevät itsetuhoisesti samaan oviaukkoon johon pelaaja on juuri ampunut kolme edellistä siitä kurkistellutta ukkelia.

Teknisistä seikoista fysiikan mallinnus ja yleinen ympäristön tuhoutumattomuus ovat pieniä pettymyksiä, ne kun ovat vain niin hyviä kuin ne nykypeleissä ovat. Toisin sanoen, fysiikkamalli on ja se toimii ihan hienosti - pelimaailmassa on todella paljon riepoteltavissa olevaa irtaimistoa - mutta mallinnus ei ole silminnähden parempaa kuin kilpailevissa peleissä. Kappaleet, kuten ruumiit, saattavat liukua hölmön näköisesti loivaakin rinnettä kuin jäällä ja esineet jäävät tärisemään loputtomasti melko usein. Luodit eivät myöskään läpäise juuri mitään mitä niiden pitäisi läpäistä (mikä on Call of Duty 4: Modern Warfaren jälkeen selvä pettymys) eikä rakennukset ole tuhottavissa raskaallakaan kalustolla. Nämä ovat kuitenkin pelimaailmassa toistaiseksi vallitsevia asianlaitoja, eikä niistä moittiminen ole kovin aiheellista. Ennakkotietojen mukaan Battlefield: Bad Company tulee kuitenkin rökittämään Crysiksen monissa näistä asioista, joten puhtaasti graafisia asioita lukuunottamatta Crysis ei tunnu niin suurelta tekniseltä harppaukselta kuin Far Cry tuntui.

Sen sijaan Crysis on Far Cryta parempi peli. Crysiksen tarina on tavanomainen scifi-toimintaseikkailu, mutta sen puitteisiin on sovitettu hienosti monipuolisia jaksoja. Perusräiskintää on paljon, mutta mukana on myös useita hienoja ajoneuvokohtauksia ja vähän eksoottisempiakin sfäärejä. Tarinankerronnan ja pelisuunnittelun kannalta pelaajan päällä olevan nanopuku on briljantti keksintö, sillä se oikeuttaa ja perustelee monipuolisen valikoiman pelimekaniikkaa ja juonenkäänteitä. Eikä nanopuku ole pöllömpää scifiäkään.

Nanopuvun toiminta perustuu sen vaihdettavissa oleviin tiloihin ja jatkuvasti latautuvaan energiaan. Tyypillisesti nanopuku toimii luodeilta suojaavana haarniskana ja kehon vaurioita korjaavana laitteena. Tämä on hyvä tapa selittää pelaajan ylivertainen kestävyys ja päästä eroon räiskintäpelien idioottimaisimmasta perinteestä, elinvoimaa palauttavista lääkintäpakkauksista. Automaattinen parannustoiminto selittää hyväksyttävästi myös Crysiksessä nähtävän terveyspakkausten nykytrendin mukaisen korvaajan, itsestään palautuvan elinvoiman.

Voima-asetukselle käännettynä nanopuku mahdollistaa supersankarimaisen nostamisen, lyömisen ja hyppäämisen, joista etenkin viimeksi mainittu on tarpeellinen kyky. Voima-asetuksella luotisuojaus heikkenee ja voimasuoritusten tekeminen imee energiavarannot nopeasti kuiviin. Sama koskee nopeusasetusta; pelaaja voi pinkoa hetken hirmuista kyytiä, mutta on heiveröinen. Kaikkein energiasyöpöin on puvun näkymättömyysasento, joka kätkee pelaajan näkyvistä, mutta riittää vain muutaman metrin liikkumiseen. Paikallaan voi pysytellä näkymättömänä paljon kauemmin.

Voima, nopeus ja näkymättömyys ovat kaikki vähän väliä tarvittavia ja ennen kaikkea hauskoja ominaisuuksia. Nanopuvun avulla ne on sekä voitu antaa pelaajan käyttöön että rajoittaa niiden käyttö sellaiselle tasolle, ettei pelin jännitys kärsi. Ratkaisu on kaikessa yksinkertaisuudessaan erinomaisen onnistunut.

Aseistukseen on yritetty saada nanopuvun kaltaista modernia otetta vaihdettavien lisäosien avulla. Pyssyt itsessään ovat räiskintäpelien peruskamaa, rynkkyä, haulikkoa, pistoolia ja scifiaseita, mutta kaikkiin voi liittää erilaisia lisäosia. Optiset tähtäimet, äänenvaimennin, taskulamppu tai kranaatinheitin ovat lopulta nanopuvun toimintoja yhdentekevämpiä, mutta kuitenkin perusmukavia näpelöinnin kohteita. Yleisesti ottaen aseet ovat jonkin verran tehottoman tuntuisia, sillä pian pelin alun jälkeen viholliset ovat sen verran raskailla suojaliiveillä varustettuja, että kaatoon vaaditaan osuma jos toinenkin.

Pelin kulku on hieman yllättäen melko suoraviivainen. Vaikka kapeassa putkessa etenemisestä ei voidakaan puhua, seurataan tarinan etappeja orjallisesti. Merkittävimmät ajoneuvokohtauksetkin kohdataan käsikirjoituksen mukaan eikä tarjoutuvien tilaisuuksien myötä. Tarinan imu riittää kuitenkin hyvin pelaajan mielenkiinnon ylläpitämiseksi, eikä vapaampaan häröilyyn lopulta tunne tarvetta. Haahuilun varaa on kuitenkin sen verran, että tarinan varmaankin viitsii pelata läpi pariin kertaan.

Crysis on, kuten todettua, vuoden 2007 parhaita pelejä ja jättää kiinnostuneen olon väistämättömien jatko-osien odotukseen. Melkoinen saavutus sinänsä, onhan näitä räiskintäpelejä jo nähty. Joka tapauksessa on mielenkiintoista nähdä, pystyykö Crytek jatkossa vastaamaan kilpailijoiden asettamiin teknisiin haasteisiin.