Project Cars

Slightly Mad Studiosin ajosimulaattori on siis viimein valmistunut. Lukemattomien myöhästymisen ja armottoman hypetyksen jälkeen pelillä on menestymisen paineet niskassaan, ja epäilijöitä ruokkivat kehittäjän aiemmat puuhastelut Need for Speed -sarjan alla. Tällä kertaa simulaatiosta ei ole kuitenkaan tingitty julkaisijan painostuksesta, vaan Project Carsia on alusta asti tehty "pelaajilta pelaajille". Halukkaat pääsivät sijoittamaan projektiin ja hoitamaan pelitestausta yli kolmen vuoden ajan tätä varten perustetun WMD-portaalin puitteissa. Lisäksi Slightly Madin tukena on ollut ammattikuljettajia, kuten Nicolas Hamilton ja Ben Collins - tutummin The Stig.

Hiivatin kovan pelin brittistudio onkin saanut aikaan. Suhteellisen vaatimattomasta alkubudjetista huolimatta tuotantoarvot ovat vimpan päälle, ja tinkimättömyys tuntuu joka käänteessä. Vaikka hype on voinut asettaa odotukset joiltain osin epärealistisen korkealle, ajamisen fiiliksestä onnistuminen ei ainakaan jää kiinni.

Project Carsin ansioksi on luettava myös tietynlainen perinteikkyys. Se ei hukuttaudu "sisäänsä sulkeviin" 3D-valikoihin, monimutkaisiin urarakenteisiin saatikka mikromaksuihin. Se on ennen muuta sellainen kuin hyvät ajopelit ennen olivat. Kaikki on heti kättelyssä auki, nettipeliin pääsee parilla klikkauksella ja asetuksia on kahmalokaupalla aina linssiheijastuksista selkänojan asentoon. Käyttöliittymä on näppärä ja latausajat ripeitä.

Pelkistetty uramoodi toimii ilman kokemuspisteiden tai rahan grindausta. Aloitustason voi päättää itse, minkä jälkeen käteen lyödään kalenteri, josta valitaan mieluisat kilpailut. Vaihtoehdot kasvavat uran edetessä. Jos haluaa aloittaa pohjalta, voi tehdä diilin karting-talliin, mutta sieltäkin päästään pian lähes formuloiden vauhteihin. Forza Turismossa oltaisiin ehkä juuri ja juuri saatu ostettua vararengas kuppaiseen Honda Jazziin.

Project Cars ei oikeastaan lukeudu samaan subgenreen kuin Turn 10:n ja Polyphony Digitalin suurnimet. Jos Forza Motorsport ja Gran Turismo ovat autopelejä, Project Cars on ajopeli. Eron näkee autovalikoimasta: listalla on "vain" kuutisenkymmentä menopeliä, joiden joukkoon ei juuri mahdu arkisia kauppakasseja koeajettavaksi. Autot ovat ratanuolia sellaisenaan eikä niitä päästä rakentelemaan. Niinpä kisoissa ei voita se, joka on käyttänyt eniten rahaa autoonsa, vaan se joka osaa parhaiten ajaa ja säätää autonsa kullekin radalle sopivaksi.

Kontrastit eri autojen välillä ovat myös tuntuvat, joten jokaiseen sarjaan on mukauduttava uudelleen. Esimerkiksi McLaren 12C GT3 ja Ford Mk. IV kulkevat molemmat yli kolmeasataa, mutta ne ovat täysin erilaisia ajaa. Huipputekninen 2010-luvun McLaren on kuljettajalle kiltimpi kuin 1960-lukulainen valas. Kun se lähtee lapasesta Nordschleifen viimeisissä mutkissa, tulee äitiä äkkiä ikävä. Mitään takaisinkelauksen kaltaisia pelastuksia peliin ei tietenkään kuulu. Näkyvää ajolinjaa lukuun ottamatta ajoavut perustuvat melko lailla todellisuuteen.

Pädikontrollit olivat pitkään Project Carsin Akilleen kantapää. Kehityksen loppumetreillä niitä on onnistuttu parantamaan, mutta rattiahan peli silti huutaa. Piskuisella tatilla on vaikea tehdä tasaista suoritusta ainakaan ilman ajoapuja. Ratti antaa paitsi enemmän tarkkuutta myös ihan eri tavalla tuntumaa, sillä ratin voimavaste muuttuu autosta toiseen. Se tekee formuloista konkreettisesti kevyitä ja kovia ajaa, kun taas etuveto-Clioa saa kääntää kurveihin hartiavoimin. Joidenkin HC-pelaajien makuun pitoa saattaa olla kaarreajossa aavistuksen liikaa, mutta kehittäjän mukaan tämä tekee pelistä todenmukaisemman. Niin tai näin, ajokokemus on ratin välityksellä varsin vakuuttava.

Osakiitos tästä kuuluu radoille, jotka on mallinnettu pieteetillä asfaltin epätasaisuuksia myöten. Tiettyjä mutkia oppii varomaan, toisia suorastaan rakastaa, koska ne ovat niin hauskoja ajaa. Määrällisesti kolmisenkymmentä rataa on vahva perusta, josta kaikkine variaatioineen voi laskea noin sata vaihtoehtoa. Monien ratojen lisenssit olivat pitkään auki, mutta viimeisen puolen vuoden aikana sopimuksia syntyi kuin sieniä sateella ja valtaosin hyvin tuloksin. Esimerkiksi F1-piireistä tunnetut Hockenheim, Silverstone, Spa ja Monza kantavat omia nimiään. Jenkkien suunnalla odottavat muun muassa Road America ja Laguna Seca.

Harmittavasti auto- ja ratavalikoimassa on yhä muutama aukko. Italialaiset autojätit Ferrari ja Lamborghini uupuvat, vaikka esimerkiksi Assetto Corsan puolella edustavatkin. Ainoa japsi on Mitsubishi Lancer Evo. Missä ovat sellaiset GT-nimet kuin Toyota Supra ja Nissan Skyline? Veistä haavassa kääntää edelleen se tosiasia, että pelin ennakkoversioissa esiintynyt Suzuka on nerfattu vain puolittain tunnistettavaksi Sakittoksi. Valitettavasti lisätyt fantasiapiirteet, kuten lähtösuoran ylittävä keskiaikainen silta, eivät istu pelin henkeen sitten millään. Joillekin voi olla pettymys myös ovaalien katoaminen ratavalikoimasta. Näitä tosin tultaneen lisäämään myöhemmin.

Tästä huolimatta Project Carsissa on riittoisasti hyvää sisältöä, ja asiasta innostunut viettää sen parissa helposti kymmeniä tunteja. Eikä lisensoimattomuus ole automaattisesti heikkous. Esimerkiksi pelin Formula A on hyvä tulkinta F1-autosta ja haastaa vaivatta Codemastersin virallisen virtuaaliformulan. Toisaalta jos pelkkä radalla pyöriminen ei maistu, mausteeksi tarjotaan parikymmentä kilometriä pitkät rannikkotiet Kalifornian ja Rivieran hengessä. Nämä tuovat peliin ripauksen hurjapäistä pisteestä pisteeseen kaahaamista. Alkulöylyissä 2011 mainittu ralli ei kuitenkaan kuulu tähän kattaukseen.

Koska pelissä ei ole kiire grindata, kisaviikonlopuille kannattaa antaa aikaa. Harjoitukset ja aika-ajot pystyy halutessaan skippaamaan, mutta parinkymmenen auton ohi ponnistaminen parissa kiekassa on turhauttavaa. Tekoälysumpussa pelti kolisee herkästi. Project Carsin hienostuneisuus paljastuu, kun ruuvaa kisapituuksia realistisemmiksi. Tankkaukset ja renkaanvaihdot kuuluvat kuvaan, eikä dynaaminen sää säästä kuurosateelta aina aurinkoisenakaan päivänä. Pitemmissä kisoissa on myös aikaa kärkkyä kunnollista ohituspaikkaa, mikä tuntuu lopulta paljon palkitsevammalta kuin hätäinen tuuppiminen.

Tätä kirjoittaessani pelin julkaisuun on aikaa noin vuorokausi. Nettipelin ruuhkansietokyvystä on siis turha sanoa vielä mitään, mutta itse toteutus vaikuttaa oikein lupaavalta: Palvelimet esitetään perinteisenä listana. Aulassa on mahdollista chattailla ja äänestää. Käynnissä oleviin sessioihin voi liittyä kesken. Host voi määrätä sessioiden kestosta, olosuhteista ja säännöistä. Tekoälykuljettajia löytyy ruudukon täytteeksi, ja aulan voi myös suojata salasanalla. Nettipeli näyttää siltä, että se voi oikeasti toimia, eikä ennakkokisoissa mikään viitannut Driveclubin kaltaisiin yhteysongelmiin.

Aina voi tietysti jostain nipottaa, ja nähtäväksi jää miten simulaatioyhteisön konsensus lopulta Project Carsin arvottaa. Niin hyvältä kuin ajaminen kaiken kaikkiaan tuntuukin, on pelissä hetkiä, jolloin intuitio ja auton käyttäytyminen eivät ihan kohtaa. Selkeimmin haparointi näkyy voimakkaissa kolareissa, jotka jäävät suhteellisen kömpelöiksi, mutta hypyt ja pomput ylipäätään vaikuttavat minusta asteen mekaanisemmilta kuin notkea normaaliajo.

Kokonaisuudessa puutteet ovat kuitenkin pieniä, ja kun Project Cars toimii, se toimii hienosti. Pelin rata-autoilullinen sydän vetoaa takuulla Simbinin GTR-sarjan sekä Codemastersin Toca-pelien ystäviin, jotka eivät ole saaneet uuden sukupolven versioita suosikeistaan. Konnotaatiot GTR:n henkisestä jatko-osasta eivät ole edes ihan tahattomia - onhan Stephen Baystedin legendaariset riffit miksattu pelin musiikkeihin.