Sons of Winter tarjoaa raikkaan tuulahduksen omiin kaavoihinsa takertuneelle Game of Thrones - A Telltale Games Series -pelisarjalle. Painotus on tällä kertaa aiempaa toiminnallisempi, ja toimintakohtauksetkin ovat dynaamisempia normaalin staattisen reagoinnin sijasta.
Kuten kaikki jo varmaan tietävät, arvio tulee sisältämään spoilereita aiemmista jaksoista, mutta välttää niitä arviossa olevan jakson kohdalla.
Telltalen valtaistuinpeli on nyt jo neljännessä osassaan, joten toiminnallinen painotus ei tule varsinaisena yllätyksenä. Miran osuus pääkaupungissa on aimpaa lyhyempi, mutta sekin on tiiviimpi ja Mira pääsee nyt oikeasti tekemään asioita sen sijaan että vain koittaisi miellyttää erinäisiä voimahahmoja.
Toisaalla Gared joutuu kohtaamaan veljessurman seuraamukset, jotka Telltale on päättänyt kirjoittaa kiveen ikävän alleviivaavasti. Vaikka pelaaja on kuinka pedannut omaa asemaansa ja tehnyt ns. oikeat valinnat, päätyy hän aina samaan pisteeseen. Samanlaista kädestä vääntämistä on nähtävissä joissakin jakson muissakin osissa.
Faktahan on, ettei tämäntyyppinen peli voi olla täysin avoin, eivätkä kaikki asiat voi vaikuttaa kaikkeen, mutta Telltale todistettavasti osaisi naamioida nämä pakotetut polut tätä paremmin. Nyt ote on kovin raskaskätinen ja nollaa pelaajan tekemiä valintoja, vieden tältä valinnanvapauden tunnetta, jota Telltale kuitenkin painottaa ainakin mainospuheissaan. Pelin suurin nollaus löytyy jälleen loppukohtauksesta, joka toistaa jo nähtyä kuviota.
Onneksi Sons of Winter rikkoo edes joitakin muita rutiineja. Forresterien kotikonnuilla on juostu ympyrää oikeastaan koko pelin ajan, mutta nyt tästä noidankehästä poiketaan (ainakin hetkeksi), eikä se tunnu enää niin tympeältä kiemurtelulta. Muutenkin suunta on eteenpäin.
Asher joutuu omalla tahollaan diilaamaan lohikäärmeiden äidin kanssa, jolla tuntuu olevan paha päivä. Tv-sarjassa tämä on ollut (omalla erityisellä tavallaan) diplomaattinen, mutta nyt pelaajaa vastassa on jalkaansa polkeva ja itsepäinen villikko, joka ei suostu kuuntelemaan minkäänlaista järkipuhetta, vaan asettaa innokkaasti kaikenlaisia reunaehtoja, jotka pelaaja tietää rikkovansa jo niihin suostuessaan.
Onneksi Asherin toimintapätkät ovat oikeasti jännittävä sekoitus hiippailua ja taistelua. Vaikka toiminta tapahtuukin Telltalen moottorin rajoissa, on siitä saatu aiempaa orgaanisempaa ja juonivetoisempaa. Sen sijaan, että hahmot seisoisivat paikallaan väistelemässä ja lyömässä, nämä suorittavat mielenkiintoista tehtävää.
Sons of Winterissä on siis niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Se tuntuu kuitenkin edeltäjäänsä raikkaammalta ja mielenkiintoisemmalta jaksolta, ja antaa toivoa siitä, että Telltalen valtaistuinpeli vielä paranee loppuaan kohden. Vaikuttaa myös siltä, että studio osaa hyödyntää sarjan öljyvärityyliä jatkuvasti paremmin.