Mad Max

Mad Max on taas pinnalla populaarikulttuurissa, kiitos erinomaisen Mad Max: Fury Road -elokuvan. Videopelin tapahtumat sijoittuvat elokuvaa edeltävään, sen kummemmin määrittelemättömään kauteen. Maxin ikoninen Interceptor-auto varastetaan Immortan Joen pojan, sekopäisen Scabrous Scrotuksen toimesta, vaikka Max onnistuu antamaan tälle pysyvän muiston kohtaamisestaan. Välienselvittelyn jälkeen Max on yksin vailla autoa, asetta tai pitkää elinajanodotetta. Hänen apuunsa rientää Chumbucket -niminen epämuodostumista kärsivä mekaanikkonero, jonka on ilmestyksessään nähnyt Maxin laskeutuneen enkelinä erämaata puhdistamaan. Matka vie lukuisten välietappien, liittolaisten linnakkeiden, aavikon kaikkien ilmenemismuotojen ja satojen tahallisten autokolarien kautta Gastowniin ja pelastukseen.

Rakenteeltaan Mad Max on hyvin perinteinen avoimen maailman rellestyspeli. Hieman turhan putkimaisen ja johdattelevan alkuintron jälkeen aavikko avautuu Maxille ja tämän aloittamalle Magnum Opus -autoprojektilleen laajana ja vihamielisenä. Jokaisen suuren alueen keskellä seisoo linnake, joka toimii tukikohtana ja juonitehtävien pääpisteenä. Sen ympärille levittäytyvä erämaa sisältää sekalaista tongittavaa tai tuhottavaa, erikokoisia vihollisleirejä, miinakenttiä, vihollissaattueita, kilpa-ajotehtäviä ja pikkupomojen piilopaikkoja. Jälkimmäiset ovat hieman hukattu mahdollisuus toteuttaa erilaisia väkivaltaisia, sekopäisiä perversioita aidossa Mad Max -hengessä, sillä pelissä nämä Top Dogit ovat vain klooneja pienillä kosmeettisilla muutoksilla. Kaikkea tätä kartoitetaan hyppäämällä paikallaan nousevien kuumailmapallojen kyytiin, jolloin Max voi kiikaroida mielenkiintoiset kohteet jo kaukaa - perussettiä jokaiselle hiekkalaatikkopelaajalle.

Ainoastaan pääjuoni pitää suorittaa järjestyksessä, muuten Max voi painella suuntaan tai toiseen oman halunsa mukaan. Chumbucket matkustaa Opuksessa Maxin mukana, tarjoten sekä tulitukea harppuunapyssyn ja räjähtävien keihäiden muodossa että varoituksia, neuvoja tai yksinkertaisesti seuraa yksinäiselle kostoretkelle. Hän on hahmona muutenkin erämaan asukeista mielenkiintoisin ja autofanaattisuudessaan varsin hilpeä.

Matkaa voi taittaa niin jalan kuin ajoneuvonkin kanssa. Jalkamiehenä painellaan yleensä leireissä, linnakkeissa ja tunneleissa kun taas auto kuljettaa pidempiä matkoja pisteestä toiseen. Magnum Opus ei ole ainoa kulkupeli, sillä Max voi kaapata vastustajien kiesejä käyttöönsä, kunhan edellinen kuski on määrätietoisesti siirretty pois ohjaamosta. Etenkin alkupuolella kovemman tason vihollisauto on Maxin omaa merkittävästi nopeampi ja kestävämpi. Chum tosin kulkee mukana vain Opusta ohjastaessa. Lisäksi osassa on miinankylväjän kaltaisia uniikkeja lisäosia, joita Opukseen ei edes saa. Erilaiset hyökkäysajoneuvot eivät yllä Fury Roadin mestariteosten tasolle, mutta Colin Gibsonin visionäärisyyden toistaminen olisi ollut ehkä liikaa pyydetty.

Ajotuntuma on hieman erikoinen, mutta siihen tottuu varsin nopeasti. Autoja ei esimerkiksi voi pyöräyttää katolleen käytännössä mitenkään ja muutenkin kiesien fysiikkamallinnusta on "jäykistetty". Toisaalta tämä mahdollistaa näyttävät, useiden yhtäaikaisten autojen väliset kohtaamiset, mutta hieman vapaampi ote olisi tarjonnut monipuolisuutta kiilauksiin, törmäyksiin ja räjähdyksiin. Nyt auto tuntuu vapautuvan fysiikkamallinnuksen kahleista vasta räjähdettyään savuavaksi rojuksi.

Jalankulkijaksi Maxin pakottaa yleensä ohittamaton este tai ahdas reitti. Harppuunat ja tulenlieskat vaihtuvat nyrkeiksi ja kättä pidemmäksi Maxin taistellessa tietään läpi määrällisesti ylivoimaisten vihollisjoukkioiden. Lähitaisteluun on napattu sivu nykyisin hyvin suositusta Batman: Arkham Asylum -väännöstä, jossa yksi nappi on varattu vastaiskulle ja pari muuta omille hyökkäyksille. Jos rytmi ja tilannetaju pysyvät kunnossa, Max voi pistellä päiviltä kymmenkunta vastustajaa ottamatta pahasti osumaa. Tilannetta voi luonnollisesti tasapainottaa haulikolla, räjähtävällä bensakanisterilla tai valitsemalla taistelupaikka hyvin. Lyönnit tuntuvat hyvin painavilta ja energisiltä, kiitos hyvien ääniefektien ja maulla käytettyjen hidastuksien. Pelin edetessä Max oppii lisää erilaisia liikkeitä samalla, kun viholliset vaihtuvat vaarattomista War Pupeista panssaroituihin kirveenheiluttajiin. Kamera tosin taistelee välillä vastaan etenkin ahtaissa tiloissa, jolloin vastustajan hyökkäystä osoittava indikaattori jää ruudun ulkopuolelle.

Sivutehtävät antavat usein palkkioksi uusia päivitysosia ja aseistusta. Isojen vihollisleirien puhdistaminen kannattaa muuten aloittaa ajoissa, sillä vapautuksensa jälkeen ne toimittavat pelaajalle säännöllisesti pelin valuuttana toimivaa scrapia (eli vapaasti suomennettuna rojua). Sitä taas käytetään niin Maxin kuin Magnum Opuksenkin paranteluun tuhatmäärin, kun molempia varustellaan selviytymään alati tiukentuvasta vastarinnasta. Etenkin autoa voi tuunata tuhottomasti alun heiveröistä kotterosta kohti tulta syöksevää krominkiiltoista taisteluajoneuvoa. Osa päivityksistä on vain suoria parannuksia nopeuteen, kiihdytykseen, pitoon tai vaikka törmäysvahinkoon, toiset taas avaavat uusia kykyjä.

Aiemmin mainittu harppuunapyssy tulee hyötykäyttöön niin tehtävien ratkaisemisissa, vihollisleireihin hyökätessä kuin autojenvälisissä taisteluissakin. Jälkimmäisessä sillä voi repiä irti pyöriä, puskureita kuin kuskejakin. Autiomaan eri vihamieliset ryhmittymät käyvät usein joukolla kimppuun, joten ajoneuvojen toimintakyvyttömäksi tekemisen pitää olla nopeaa ja tehokasta. Äkillisesti eturenkaansa menettänyt vastustaja joutuu jalkautumaan ja on helppo pala Magnum Opuksen krominkiiltoiselle etupuskurille.

Satunnaisten ei-fataalien bugien aiheuttaman rosoisuutensa lisäksi Mad Maxin pelimäisyys vie osan ilosta. Kiitettävän monipuolisen erämaan tapahtumat ovat kuin post-apokalyptisesta teemapuistosta eikä toimivasta, uskottavasta maailmasta. Anteeksiantamatonta luontoa ja resurssien vähyyttä kyllä kuvataan, mutta hyvin mekaanisella tavalla. Vesi on kuin parannusjuoma, jota litkitään haavoihin eikä dehydraatioon. Autoja, metallia ja ammuksia riittää loputtomiin, kunhan hieman vaivautuu säästelemään ja muistaa päivittää liittolaisten linnakkeita. Olisin itse nähnyt mieluusti enemmän simulaatiomaisen maailman, jossa pelkästään hengissä pysyminen olisi jo saavutus. Pelissä on elementtejä julman todellisuuden kanssa painimisesta (kuten Maxin dieetti), mutta monet aavikon elementit on käännetty varsin yksioikoisiksi pelimekanismeiksi.

Mad Max on varsin nätti peli etenkin liikkeessä. Tapahtumapaikkoihin on onnistuttu tuomaan lähes kaikki kuviteltavissa olevat variaatiot erämaasta kivikoista kanjoneihin, hiekkadyyneihin ja öljyn sekä mudan täytteisiin liejukoihin. Säätilat sisältävät joko armotonta auringonpaistetta tai erittäin vaikuttavia hiekkamyrskyjä, joiden aikana voi joko painella suojaan tai jäädä metsästämään tuulen mukana lentäviä scrap-laatikoita harppuunalla samalla, kun ilma täyttyy salamoinnista, lentävistä metallinkappaleista ja tonneista hiekkaa. Ääninäyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä, joskaan kukaan ehkä Chumbucketia lukuun ottamatta ei onnistu korottamaan itseään ikimuistoiseen asemaan. Maxia ei muuten näyttele elokuvan mukaisesti Tom Hardy vaan tuntemattomampi Bren Foster. Peli pyrkii muutenkin välttämään liiallisia yhteyksiä elokuvaan, jonka hahmoihin tai taustoihin viitataan lähinnä teksteissä.

Kritiikistä huolimatta olen nauttinut pelistä jo lukuisten kymmenten tuntien ajan, johtuen sen vapaasta maailmasta, räjähdystentäytteisestä toiminnasta ja hyvästä tunnelmasta. Se toteuttaa kaikkia genrensä kliseitä, joten perinteisiin kyllästyneet voivat narista innovaation puutteesta hyvin perustein. Pelissä on myös hienoja pieniä silauksia, kuten milloin tahansa aktivoitava kuvankaappausominaisuus ja tuki machinima-videoiden kuvaukselle. Tehtävätyyppejä voisi olla enemmän, sillä nyt peli sisältää paljon toistoa erilaisissa maisemissa lisääntyvällä vihollismäärällä.

Jos Mad Maxin maailma maistuu, tätä parempaa peliä sen kokemiseen ei ole. Siinä on sitä kromin ja moottoriöljynkatkuista rosoisuutta, jota George Millerin alkuperäisistä visioista huokuu. Mikäli vapaan maailman hiekkalaatikkopelien maneereihin ei ole vielä puutunut, se on sarjassaan erittäin pätevä, joskin ennalta-arvattava kokonaisuus. Itselleni kyseinen genre maistuu edelleen, kunhan pelisessioita ei tarvitse venyttää tuntien mittaisiksi. Jään mielenkiinnolla odottamaan Avalanchen seuraavaa Just Cause 3 - peliä. Mad Max muistutti, miksi nautin studion tuotoksista niin paljon.

Arviossa käytettiin alustana Jimm's Balor V2 -tietokonetta, joka on Jimm's PC-Store Oy:n kasaama pelikone. Arvion kyseisestä laitekokonaisuudesta voi lukea täältä.