Enter the Gungeon

Enter the Gungeonille ei kannata antaa arvosanaa heti pelisession jälkeen. Se on nimittäin yksi niistä peleistä, jotka saavat rauhallisemmankin arvostelijan kiehahtamaan. Virheistä saa tosin syyttää aina itseään ja kärsivällisyys palkitaan.

Enter the Gungeon liittyy uutta nousukautta kokevien ns. roguelite-pelien joukkoon. Tämä Binding of Isaacin elävöittämä genre on tunnettu lukuisia läpipeluukertoja sisältävästä, usein tuskallisen vaikeasta tarkkoja refleksejä ja pelin tuntemusta mittaavasta tyylistään. Jos pelille hukkaa sydämensä, sen näennäisesti kepeästä olemuksesta saa irti kymmeniä, ellei satoja pelitunteja. Yksinpelin lisäksi pelistä löytyy myös yhteistyöpeli samalla koneella, jossa kakkospelaaja toimii "apukuskina". Rooleja kannattaakin välillä vaihtaa, ettei kaveri pääse tympääntymään kakkosviulun soittoon. Nettipeliä Gungeonissa ei ainakaan vielä ole. Pelin tallennusmahdollisuus puuttuu myös, mutta tähän on lupailtu parannusta päivityksen muodossa.

Tarinan puolesta mennään keveällä, mutta asteen verran mielenkiintoisemmalla kaavalla. Pelin neljä (plus salahahmot) sankaria ovat kaikki jollain tavalla menneisyytensä riivaamia. Gungeonin tyrmässä odottaisi kuulemma ase, jolla tämän menneisyyden voisi tappaa. Houkutus on suuri, vaikka vastassa on kerros toisensa jälkeen kovenevia vastustajia. Siispä ei kun luolakomppaamaan! Osa hahmoista (mm. avaruusjääkäri) on aloittelijaystävällisempiä kuin toiset, mutta hahmonvalinnassa on lopulta kyse pitkälti omista preferensseistä. Jääkärin kova aloitusase ja panssari saattavat jossain pelissä pelastaa, kun taas välillä metsästäjän apurina toimiva Junior-lemmikki onnistuu kaivamaan maasta ne kriittiset esineet kriittisellä hetkellä.

Gungeonia voi pelata sekä näppäimistöllä ja hiirellä että peliohjaimella, mutta itselleni näistä ensimmäisen tarkkuus sopi paremmin. Tämän pelin kohdalla otan mielelläni kaikki kilpailuedut vastaan. WASD liikuttaa hahmoa ja hiirellä sihdataan, ammutaan ja tehdään elintärkeitä kierähdyksiä, jonka aikana hahmo on hetken kuolematon. Kierähdystä käytetään myös hypyn sijaisena pelin onneksi vain satunnaisten tasohyppykohtausten aikana. Q:stä käytetään erityisiä "Hylsyjä", joilla peliruutu tyhjenee vihollisen ammuksista. Hylsyt kannattaa yleensä säästää kentän lopussa pönöttävään pomoon, sillä niillä pahalaisilla on tapana täyttää koko monitori punaisilla kuolettavilla pallukoillaan. Elinvoimaa riittää yleensä kuuden osuman verran, jonka jälkeen kuolo korjaa pelaajan saaliineen takaisin tukikohtana toimivaan "Breachiin" ja urakka alkaa alusta. Varsinaisia kokemuspisteitä ei ole, mutta matkan varrella mukaan tarttuu kaikenlaista pelastettavista kauppiaista uusiin torrakoihin, joiden kautta peli kehittyy ajan myötä sisältönsä puolesta. Itse olisin kaivannut peliin hieman vahvempaa progressiota, jonka kautta kuoleman jälkeen uuden pelin aloittaminen ei tuntuisi yhtä ankealta kehnoine aloitusaseineen ja -kykyineen.

Yksittäinen taso jakautuu lukuisiin huoneisiin, jotka pitää putsata yksi kerrallaan eteenpäin päästäkseen. Huoneista löytyy niin vihollisia, asearkkuja kuin salaisuuksiakin, jos niitä osaa bongata. Mitä syvemmälle etenee, sitä kovempia Gundeadeja tulee vastaan (peli on täynnä englanninkielisiä aseliitännäisiä puujalkoja). Helpoimmat toikkaroivat suhteellisen harmittomasti kohti pelaajaa pistoolin kanssa, pahemmat ovat kuin minipomoja uniikkeine hyökkäyksineen.

Kovimmillaan peli muistuttaa hyvin paljon japanilaisia ns. schmup-räiskintöjä, joissa reflektien ja luotimyrskyjen kaavojen tunnistamista viedään äärimmilleen. Kun huone on putsattu, vihollisten pudottamat valuuttana toimivat luodit siirtyvät suoraan pelaajan haltuun, joten huonetta ei tarvitse nuohota jälkikäteen, semminkin kun ämpäreistä ja laatikoista ei (onneksi) tipu mitään pikkukivaa. Irtaimiston voi siis jättää tällä kertaa rauhaan. Pelikerran ajan kestäviä uusia aseita tai kykyjä voi löytää joko arkuista (kunhan avain löytyy) tai kaupasta, jos valuuttaa löytyy taskusta. Kentän lopussa häämöttävät pomot puujalkavitsinimineen testaavat, kuinka hyvää tavaraa pelaajalle on tarttunut mukaan ja miten tämä sitä osaa käyttää.

Nättiä pikseligrafiikkaa ja retroestetiikkaa onnistuneesti viljelevä ja hyvillä pienillä yksityiskohdilla kuorrutettu Enter the Gungeon toimii pelinä hienosti, jos tiukka vaikeustaso on mieleen. Ruudunpäivitystä ei ole joidenkin vastaavien pelien tavoin kahlittu 30 tai 60 ruutuun sekunnissa, joten peli rullaa silkinpehmeästi millintarkasta väistöstä toiseen. Genrensä tavoin yksittäisen pelikerran menestys on paljolti kiinni siitä, millaista asevalikoimaa arkuista ja muualta onnistuu saamaan mukaansa. Onnen vaikutusta peliin voi yrittää minimoida pelin tuntemuksella ja kokemuksella, mutta kehnoilla aloitusaseilla etenkin pomojen voittaminen on taitavallekin pelaajalle julma haaste.

Kun taivaankappaleet sattuvat kohdilleen, pelaajaa ei tunnu pysäyttävän mikään. Tosin hyvän pelisession loppuminen omiin virheisiin korpeaakin sitten kahta kauheammin. Peli ei muutamaa kertaa lukuun ottamatta ollut koskaan mielestäni epäreilu, vaikka sillä rajalla liikuttiin aika usein etenkin asevalikoiman kanssa. Siksi häviäminen nyppiikin niin paljon, sillä kaikesta voi lopulta syyttää vain itseään.

Yksi läpipeluukerta on melkoisen työn takana, mutta pelistä riittää iloa vielä pitkäksi aikaa sen jälkeenkin. Jokaisella hahmolla on oma pieni tarinansa ja pelistä löytyy tuhoton määrä salaisuuksia selvitettäväksi. Mukana on myös läpipeluun lisäksi pakollinen Oikea Loppu. Netti on jo väärällään erilaisia oppaita, mutta tyrmän salaisuuksien paljastaminen itse on osa iloa, joten joka apupaperia ei kannata tavata ennen pelin aloittamista.

Jos tiukka roguelite-genre, räiskintä ja nätti pikseligrafiikka nappaavat, älä jätä Enter the Gungeonia väliin.

Arviossa käytettiin alustana Jimm's Balor V2 -tietokonetta, joka on Jimm's PC-Store Oy:n kasaama pelikone. Arvion kyseisestä laitekokonaisuudesta voi lukea täältä.