Hue

Hue sijoittuu maailmaan, josta kaikki värit ovat hävinneet. Hue itse huomaa herätessään, että väriteoriaa tutkiva äiti Anne on kadonnut. Epämääräinen muistilappu paljastaa, että äidin tekemä värisormus on hajonnut. Tämän seurauksena Anne on pelkkä varjo, ja vieläpä ihmissilmälle näkymätön. Sormuksen palaset löydettyään Huen täytyy paikantaa väripalasten sateenkaari, ja matkustaa halki maanpiirin löytääkseen äitinsä.

Ytimeltään Hue on perinteinen kaksiulotteinen pulmatasoloikka Playdead-studion Limbon malliin sekä toiminnallisesti että ulkonäön puolesta. Pulmatehtävät ovat todella omalaatuisia, sillä värejä manipuloimalla voitetaan uhkia ja löydetään piilotettuja reittejä. Mieleenpainuva jakso pelin alkupuolella oli rata täynnä piikkejä, joista selvisi käyttämällä oikeanlaista väriä kohti vyöryviä kiviä hajottaakseen. Värejä on yhteensä kahdeksan, ja valikoiman karttuessa pulmat käyvät alati monimutkaisemmiksi. Ne myös vaativat koko ajan parempaa ajoitusta ja tarkkuutta.

Oikean analogitatin painallus tuo ruudulle ympyrän, josta haluttu väri valitaan. Yksinkertaisuudestaan huolimatta ympyrävalikko sulkeutui välillä äkkiarvaamatta kesken kaiken, joka johti usein tehtävän epäonnistumiseen. Vaaleanpunainen ja violetti näyttivät ikävän samanlaisilta. Tästä syystä oli helppo erehtyä tekemään väärä valinta juuri silloin, kun pelissä oli määrä ylläpitää vauhtia. Näistä ongelmista seurasi tasaisena vanana turhautumista, mutta onneksi edellinen tallennuspiste on aina lähellä.

Huessa on myös niin sanottuja metroidvanian elementtejä muuten niin intensiivistä pulmanratkontaa tasapainottamaan. Käytössä olevan väriarsenaalin laajentuessa on pakko peruuttaa jo aiemmin tutkituille alueille, jolloin pääsee käsiksi aiemmin saavuttamatta jääneisiin paikkoihin. Huen maailma on yhteen sidottu monipuolinen kokonaisuus, jolloin lopulta huomaa palanneensa vanhoihin maisemiin kuin varkain. Värien käyttäminen uusien reittien avaamiseen tuntuu merkityksellisemmältä ja tuoreemmalta tavalta verrattuna perinteiseen tyyliin ampua uudella aseella este hajalle.

Pikasilmäyksellä Huen maailma saattaa näyttää värittömältä ja tylsältä, mutta pinnan alla on aimo annos oikeaa kauneutta. Jonkin ajan kuluttua taivas saa kirkkaan neonvihreän sävyn luoden vahvan vastakkainasettelun rakennuksien kelmeän kiillon kanssa. Silhuettimaisesti esitettyä Huen maailmaa asuttavat niin villieläimet kuin häivähdys virtaavaa vettäkin. Rauhoittava taustalla soiva piano jäljittelee äänillä nähtävän maiseman rauhoittavaa vaikutusta auttaen näin immersion luomisessa.

Kekseliään pelimekaniikan ja vetoavan ulkoasun tenhosta huolimatta jatkuva pulmatehtävillä pommittaminen käy aikaa myöten uuvuttavaksi. Taaksepäin peruuttelevat jaksot pysyvät epäsäännöllisinä. Lukuun ottamatta ajoittaista käytävillä samoilua uusien värien perässä ei kokonaisuudessa ole juuri mitään, mikä tekisi pelaamisesta vaihtelevaa. Toinen huono puoli on kontrollien eräänlainen liukuvuus. On liian helppoa ajautua pienellä liikkeellä reunan yli lävistyen alla odottaviin piikkeihin. Pulmatehtävien vaativuudesta huolimatta niissä on onneksi aina jotain uutta ihmeteltävää, kuten myöhemmin esimerkiksi liikkumattomia mustia kohteita tai lasersäteitä.

Pelillä on riittävästi kestoa, mutta mikään ei motivoi palaamaan takaisin astialle läpäisyn jälkeen. Kerättävistä tavaroista suurin osa tarttui mukaan jo ensimmäisellä pelikerralla. Toisaalta pelissä on paljon nähtävää ja ihmeteltävää, mikä saattaa olla riittävä motivaatio uusintakierrokselle.

Hue on kokemisen arvoinen indie-pelien pulmatasoloikkien lajityypin edustaja. Värien manipulointi tuntuu uudelta, ja silhuettimaisesti esitetty maailma on nätti kuin sika pienenä. Vaihtelun puute ja jatkuva pulmatehtävillä pommittaminen estävät Hueta saavuttamasta mestariteoksen tasoa. Kyseessä on silti aidosti innovatiivinen kokemus ja taideteos.