The Predator

Predator (1987) kuuluu henkilökohtaisiin suosikkielokuviini. Siinä missä elokuvalle tehty jatko-osa Predator 2 (1990) oli vielä erittäin onnistunut, ovat tämän jälkeiset osat tapelleet keskenään heikkoudesta alittaen rimaa elokuvasta toiseen. Pientä toivoa klassisen avaruuden metsästäjän pelastukseen saatiin, kun puheet ohjaaja-käsikirjoittaja Shane Blackista uuden Predator-elokuvan tekijänä nousivat esiin. Itsekin ensimmäisessä Predatorissa näytellyt Black on kunnostautunut Hollywoodissa erityisesti käsikirjoittamisen saralla, ja lupaili pitää ensimmäisen elokuvan tunnelmaa yllä väkivaltaisuutta myöten omassa elokuvassaan. Predatorin tulevaisuus vaikutti pitkästä aikaa valoisalta. Elokuvaa odotellessa alkoi julkisuuteen kuitenkin vuotaa tietoa tarinan outouksista, vähemmän vakuuttavaa videomateriaalia kuvauksista ja jopa huhuja seksuaalirikollisten käyttämisestä elokuvassa. Lopputulosta jäi odottamaan enemmänkin pelonsekaisin tuntein kuin tosifanin innolla.

Armeijan erikoisjoukkojen tarkka-ampuja Quinn McKenna (Boyd Holbrook) joutuu ongelmiin törmättyään avaruusolioon kesken operaation. Meno käy henkilökohtaiseksi, kun olio lähtee jäljittämään McKennan poikaa samalla valtion yrittäessä pitää koko tilanteen avaruusolioista salassa ja hallinnassa. Saadakseen mahdollisuuden ylivoimaista vastustajaa vastaan McKenna lyöttäytyy yhteen armeijan sairaalasta paenneen sekopääporukan kanssa.

The Predator alkaa ihan lupaavasti muusta materiaalista poikkeavaa lelumaista avaruuslentelykohtausta lukuun ottamatta. Elokuva rullaa vauhdilla, ja tyly asenne on läsnä vahvistamassa tunnelmaa. Sitä jo hetken ehtii miettiä, että eihän tämä niin huono olekaan kuin on annettu ymmärtää. Kuitenkin vauhtiin päästyään elokuvalla on harvinaislaatuinen taito muuttua eksponentiaalisesti aina vain huonommaksi aivan sen surkuhupaiseen päätökseen saakka. Alamäki alkaa, kun pääosissa meuhkaavat sekopäät esitellään. Elokuvaa yritetään kannatella pelkästään järjenvastaisesti toimivien, rasittavien ja epäloogisten yksilöiden varassa, jolloin elokuvassa ei ole ketään kehen samaistua. Joukon toimintaa väritetään ylipitkälle venytetyillä heikoilla vitseillä ja muka-hauskalla hölmöilyllä, joka aiheuttaa suurimmaksi osaksi ainoastaan myötähäpeää ja turhautuneisuutta. Soppaan heitetään mukaan myös pieru- ja kakkahuumoria sekä teoria autismista ihmiskunnan evoluution seuraavana kehitysasteena. Kaiken tämän nieleminen on jo itsessään hankalaa, mutta tilanne ei ainakaan helpotu elokuvan epäselvällä leikkauksella, jonka ansiosta useat kohtaukset alkavat ja loppuvat kesken pistäen miettimään, mistä kohtauksessa on edes kyse tai miten tähän päädyttiin.

Huonoksi vitsiksi päätyneestä heikosta tarinasta yritetään leipoa uskottavampaa selittelemällä auki aikaisemmissa elokuvissa olioiden ympärillä vellonutta mystiikkaa. Predator-nimestä lähtien elokuva antaa merkityksen koko rodun monimutkaiselle maailmanvaltaustoiminnalle vesittäen pitkälti aikaisempaa siisteyttä siitä, mitä predatorien metsästykseen ja aikuistumisriitteihin oli ladattu. Saadakseen myytyä paremmin olioiden monimutkaiset tavoitteet ohjaaja-käsikirjoittaja Shane Black on jopa päättänyt tekstittää olioiden puheet ja kirjoitukset, sillä emmehän me kaikki ymmärrä tätä mystistä kieltä ensinäkemältä niin kuin elokuvan autistinen poika. The Predator kuitenkin viljelee tribuutteja esiosistaan heikoin sanakikkailuin tai epäonnistunein vitsein, jotka tuntuvat parhaimmillaan ainoastaan väkisin väännetyiltä.

Kiitos pätevän näyttelijäkaartin elokuvan hahmot osaavat pysyä tuimina ase kädessä kokemuksen tuomalla automaatiolla. Harmillisesti käsikirjoitus ei anna heille tilaa olla muuta kuin yksi jatkuva vitsi. Heillä ei ole edes mahdollisuutta ottaa itseään vakavasti, mikä oli alkuperäisen Predator-elokuvan kulmakiviä. Tyhjänpäiväinen naureskelu ja silmienpyöritystä aiheuttava vametus mielisairaiden hahmojen välillä on tainnut tulla sivutuotteena keskusteluosuuksissa kameran vain pyöriessä. On kuitenkin selvää, ettei kuvauksissa olla näyttelijöiltä vaadittu minkäänlaista autenttista tunneskaalaa vaan homma vedetään kotiin rimaa hipoen, jotta maksetulle palkalle annetaan edes nimellistä vastinetta. Ainoa mieleen jäävä yritys tulee Sterling K. Brownilta, jonka väkinäiset naurut ja turhanpäiväiset uhoamiset Bill Dukea apinoidessa eivät tee vaikutusta kuin noloudessa.

Sci-fi-toimintaelokuvana The Predatoriin on odotetusti ympätty kohtuullinen määrä efektejä, eikä vertakaan ole onneksi säästelty. Yleinen laatu efekteille on ihan mukiinmenevä, mutta tämän tason tuotannossa olisi odottanut hiukan paremmin kuvaan istuvaa taustaprojisointia. Yksi elokuvassa nähtävä predator on tietokoneella tehty. Outoine korkokenkäjalkoineen ja täysin painovoiman vastaisen liikehdinnän kanssa se on vain ilkeä muistutus siitä, kuinka jo 30 vuotta sitten pelkällä miehellä puvussa saatiin uskottavampaa ja näyttävämpää jälkeä aikaiseksi. En halua ottaa edes puheeksi kuinka noloja ja ennen kaikkea naurettavia elokuvan avaruuskoirat ovat niin suunnittelun, toteutuksen ja toimintansa puolesta. Viimeksi lähelle näin noloa koiran käyttöä elokuvissa ollaan päästy Hulkissa (2003), jossa Hulkin kimppuun hyökkäsi jättimäinen, pinkki mutanttipuudeli.

Vaikken ole juuri koskaan välittänyt Shane Blackin liian pitkäveteisestä ohjaustyylistä, on hänellä kuitenkin selkeästi tietotaitoa elokuvien tekoon. On siis täysin mahdotonta, että ammatti-ihmiset ison budjetin kanssa vääntäisivät vahingossa näin haisevan tortun. The Predatorissa on niin moni asia pielessä, että se ei ole pelkästään huono jatko-osa, mutta myös yleisesti huono elokuva. Tämän takia onkin varsin selkeää, että elokuva toimii jonkinlaisena Shane Blackin henkilökohtaisena ristiretkenä sarjan tuhoamiseen ja keskisormen näyttönä tuotantoyhtiölle. Harmillisesti temppu tehdään fanien kustannuksella. Vaikka toisella katsomiskerralla elokuvan shokkiarvoon osasi jo varautua eikä lopputulos enää ollut ihan niin karmaiseva, niin kyllä kyseessä on huonouden, epäloogisuuden ja bugisuuden niin uskottava yhdistelmä, että se toimii täydellisenä predatorin tappajana. Aikaisemmin tehdyt huonot jatko-osat saavat armahduksen The Predatorilta.

The Predatorin 4K-julkaisu tulee UHD-levyn lisäksi normaalin Blu-ray-julkaisun kera. Levyn valinnalla ei juuri väliä ole, sillä materiaali on 4K-levyllä ylöspäin skaalaattua 2K-tarkkuutta, joten heikko elokuva näkyy kuvanlaadullisesti yhtä hyvänä julkaisulähteestä huolimatta. Julkaisun merkitystä on yritetty nostaa muutamin lisämateriaalein, joista eniten mielenkiintoa herättävät poistetut kohtaukset. Elokuvasta nimittäin saksittiin kokonaan pois Edward James Olmosin kohtuullisen suuri osa, sekä paljon kohua herättänyt kohtaus Olivia Munnin ja Shane Blackin seksuaalirikoksista tuomitun ystävän välillä. Tämän lisäksi netissä kiertää huhuja jopa elokuvan yhdistämisestä Alien-sarjaan tutun näyttelijän kera, mikä olisikin heittänyt leffan viimeistään täysin raiteiltaan. Harmillisesti näistä kohtauksista ei ole mukana poistetuissa kohtauksissa mitään.