Sinner: Sacrifice for Redemption

Joskus ajatus pelin takana on parempi kuin itse peli. Kieltämättä Sinnerin perusideaa lukiessani hekotin itsekin sitä, miten jokaisen rooli- ja toimintapelin lopussa sankari on matkan alkuun verrattuna sata kertaa voimakkaampi ja kantaa mukanaan rekka-autollisen verran legendaarisia aarteita. Kun miettii, kuinka monta hirviötä matkalla on kaadettu ja luolastoa tutkittu, eikös siitä nyt kuitenkin muutamia arpiakin jää nahkaan?

Niinpä Sinner tekee kaiken päinvastoin. Aarteiden, tasojen ja varusteiden sijaan jokainen taistelu heikentää sankaria jonkin verran, kunnes lopputaistelun koittaessa jäljellä on vain enää urheus.

Rakenne ei kuitenkaan toimi aivan siten, kuin ensinäkemällä voisi ajatella. Käytännössä Sinner on sarja vapaassa järjestyksessä pelattavia bossitaisteluita. Ennen jokaiseen pomohuoneeseen astumista sankari tekee ennalta määrätyn uhrauksen, joka esimerkiksi vähentää energiamittaria, poistaa osan esineistä ja niin edelleen. Valintojen myötä pelistrategia korostuu. Jos pärjää mielestään taistelusta toiseen puolitetulla energiamittarilla, niin siitä taistelusta seikkailu kannattaa aloittaa.

Ei kuulosta helpolta, eikä hommaa helpota lainkaan se, että perusajatustaan lukuun ottamatta Sinner on käytännössä täysi Dark Souls -kopio. Ympäristö, pelimekaniikka ja jopa pomotaistelut tuovat erittäin vahvasti From Softwaren seikkailut mieleen, mikä ei tietenkään sinänsä ole huono juttu. Huono juttu on se, että peliltä puuttuu tämän takia persoonallisuus. Päähahmo on täysin hajuton ja mauton, eivätkä bossit massiivisesta koostaan huolimatta jää mieleen. Ympäristöt ovat geneeristä goottifantasiaa, eikä onnistu puhuttelemaan.

Koska varustearsenaali ei matkalla kasva, käytössä olevia aseita tulee käyttää harkiten. Kaksi miekkaa ja kourallinen erilaisia heittoaseita ja taikoja, siinä se. Ikävämpi asia tässä tapauksessa on se, että myös vaikeustaso on napattu Souls-sarjasta. Jokainen ase on tietyn pomohirvityksen heikkous, mutta varsin usein turpaan on tullut sen kymmenen kertaa ennen kupletin juonen paljastumista. Internetin turuilla tässä tapauksessa käytetään usein sanontaa "Git gud", mutta Sinner ei kertakaikkiaan innosta hinkuttamaan bosseja uudestaan ja uudestaan. Tässä peli olisi todellakin tarvinnut omaleimaisempaa visuaalista ilmaisua.

Harmi, koska idea on kieltämättä omalaatuinen, eikä pelissä sinänsä mitään varsinaista vikaa ole. Ei ihme, koska taistelusysteemi on staminoineen ja kierähdyksineen käytännössä hiilikopio Dark Soulsista. Myös teknisesti peli on mainio kokonaisuus, ruudunpäivitys pysyy sulavana eikä bugeja ole mailla halmeilla.

Ikävä kyllä yksi hyvä idea ei Sinnerin tapauksessa riitä paikkaamaan paketin muita puutteita. Lähtökohdat hyvälle pelille ovat kuitenkin olemassa, joten ehkäpä ensi kerralla sitten!