Sea of Solitude

Elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Eiköhän jokainen täällä tallusteleva ole välillä huomannut, että toisinaan mieli synkkenee, elämä tuntuu oravanpyörältä ja valonpilkahdukset ovat harvassa. Juuri tästä on kyse Sea of Solituden päähenkilö Kayn tilanteessa. Neidon mielessä vellovat vain synkimmät ajatukset, joita hän ei yksinkertaisesti pääse karkuun. Tarina tuntuu aidolta osittain myös siksi, että se on pelin taiteellisesta suunnasta vastaavan Cornelia Geppertin omakohtainen kertomus vaikeasta ajanjaksostaan.

Sea of Solitude on jo itsessään vertauskuva. Vesi edustaa lohduttomuutta ja masennusta, kun taas hirviöissä on nähtävissä perhettä, parisuhdetta sekä sisäisiä demoneita. Vaikeudet myös konkretisoituvat, sillä merenpinta nousee tai laskee Kayn tietoisuuden mukaan.

Matka on oppimista varten. Seikkailun varrella saamme tietää Kayn menneisyydestä, pikkuveljestä, vanhemmista sekä tyttöystävä Jackista. Synkkyys vie värit onnellisuudesta, ja täten kaikkiin näistä liittyy roimasti surua, minkä vuoksi rakkaimmat ovat muuttuneet punasilmäisiksi hirviöiksi. Olisipa ongelmiin universaali vastaus, mutta valitettavasti ei: jokainen elämän osa-alue edustaa erilaisia ongelmia. Tämä yhdistyy kaiken kukkuraksi raastavan elämän aiheuttamiin demoneihin sekä Kayn jatkuvaan pyristelyyn synkkyytensä kanssa. Ennen kuin paraneminen on mahdollista, täytyy Kayn saada hoidettua perheen eripurat kuntoon kuuntelemalla tarinoita ja poistamalla synkkiä ajatuksia.

Teos perustuu pienen hahmokaartin mittavaan keskustelumäärään. Lähes koko tarina kuljetetaan höpöttelyn avulla, mikä kääntyy tunnelmallisuutta vastaan. Erityisesti Kay on liian paljon äänessä: voisiko edes selvimmät asiat jättää kommentoimatta? Päähenkilö käy hetkittäin ärsyttäväksi. Onneksi asiaa korjaa dialogi, joka on uskottavaa. Tosin teeman synkkyys tekee terapiatuokioiden seuraamisesta hyvin raskasta, joten vähempi olisi voinut olla monin paikoin parempi.

Kayn ja hänen perheensä välissä on meri, joka pitäisi saada ylitettyä pienellä veneellä. Kaunis maailma sykähdyttää tuoden mieleen muutaman vuoden takaisen Rime-teoksen. Paatin ohella matkaa taivalletaan jalkaisin, mikä mahdollistaa myös piilotettujen salaisuuksien löytämisen. Kaunis musiikki osuu napakymppiin korostaen tunnelmaa ja ollen mukavaa kuunneltavaa.

Merelle mentäessä takaraivossa kolkuttaa vedessä elävä hirviö, joka tuijottaa jatkuvasti Kayta. Vene on turvasatama, mutta kulkuvälineestä poistuminen merkitsee vaaraan syöksymistä. Joihinkin paikkoihin on uitava, mikä tarkoittaa samalla hirviön ruuaksi altistumista. Tiettyä reittiä kulkevan otuksen väistäminen on helpohkoa, mutta se vaatii silti hoksottimia.

Mikäli etenemissuunta kaikkoaa elämänhalun lailla, Kay voi viskata valopallon osoittamaan oikeaan suuntaan. Se ei ole pelkästään silmänkääntötemppu, vaan taika pelastaa myös monilta vihollisilta, jotka eivät synkkyydeltään niin valosta välitä. Tämä ei kuitenkaan päde kaikkiin otuksiin. Pienimmät hirviöt saattavat ajaa Kayta takaa, kun taas isoimmat mörököllit täytyy kiertää heti kättelyssä. Vihollisilla on pelissä selvä tarkoitus, joka selviää kuitenkin vasta matkan varrella.

Valitettavasti turhan helpon tarinan lopputekstit rullaavat ruudulle jo 4-5 tunnin jälkeen. Kesto saa toisaalta tuntemaan, että paketti tarjoaa juuri sen mitä tekijät halusivat kertoa. Pidentäminen olisi saattanut vesittää lopputulosta.

Kaikkinensa Sea of Solitude on mainio kokemus. Teos ei välttämättä sovi kaikille, mutta hyvin kerrottu tarina paikkaa muutamat sudenkuopat. Lisäksi on annettava tunnustusta tekijöiden halulle kertoa surullinen, koskettava tarina. Kyseessä on nimittäin kokonaisvaltainen matka synkkään mieleen.