Ancestors: The Humankind Odyssey

Assassin's Creed -peleistä tunnettu pelisuunnittelija Patrice Désilets on jälleen historian kimpussa. Miehen perustama peliyhtiö Panache Digital on työstänyt viimeiset neljä vuotta Ancestors: The Humankind Odyssey -peliä, joka vie pelaajan kymmenen miljoonan vuoden päähän kohtaamaan ihmisten esi-isät.

Ancestorsissa ei ole tarinaa sen enempää kuin varsinaisia tehtäviäkään. Pelaajan tarkoituksena on yrittää selviytyä ja kehittyä alkukantaisena kädellisenä omaan tahtiin ja tyyliin, niin kuin ennen vanhaan tehtiin. Vaarallinen maailma on täynnä kaikenlaista tutkittavaa, joka auttaa pelaajaa ymmärtämään paremmin itseään, ympäristöään sekä muuta eläimistöä. Kirjaimellisesti ruohonjuuritason oppimisen ja kehityksen kautta käy tie monipuoliseen seikkailuun. Tai ainakin pitäisi.

Paperilla Ancestorsin idea on mitä mainioin, joten onkin suuri harmi ja synti, että peli pitkälti kaatuu omaan ydinideaansa. Yrittäessään olla mahdollisimman yksityiskohtainen ja aito, Ancestorsista katoaa loogisuus ja viihteellinen arvo sen myötä. Pelaaja aloittaa seikkailun täysikasvuisella kädellisellä, joka ei kuitenkaan ymmärrä maailmasta sen enempää kuin pässi tähdistä. Suojapaikastaan heräävän hahmon pitää ensitöikseen tutkia suojapaikkansa, jotta hän ymmärtää, että tässä voi levätä rauhassa. Samoin nälän ja janon yllättäessä on tutkittava ja opittava ummet ja lammet, jotta voisi ymmärtää, mitä voi syödä tai juoda pysyäkseen hengissä. Tosin esimerkiksi kookospähkinän löytäessä hahmo ymmärtää löytäneensä ruokaa, mutta ei kykene kuin pitämään pähkinää kädessään tai pudottamaan sen. Samaan aikaan toiseen käteen ei voi ottaa toista tavaraa, mikä tekee kädellisestä yllättävän kädettömän. Pelaajan tiedon ja loogisen päättelyn yhdistäminen pelattavan hahmon tyhjään katseeseen aiheuttaa väkinäistä ristiriitaa ja pelillistä toimettomuutta. Hyvänä esimerkkinä hahmo ei pysty käyttämään käsiään muuhun kuin tavaran keräämiseen, ja alussa lyöminen ja heittely ovat täysin vieraita käsitteitä. Kaikessa muka nokkeluudessaan tämä rautalankamainen eteneminen on suorastaan turhauttavaa ja samalla myös todella palkitsematonta.

Pelin designin ollessa jo pahasti retuperällä ei pelattavuuskaan tuo kokonaisuudelle minkäänlaista lisäarvoa. Kolmannen persoonan perspektiivistä koettava seikkailu suosittelee ohjaimen käyttöä PC:lläkin. Hiiren ja näppäimistön kanssa sählätessä voin hyvin ymmärtää miksi. Hahmon liikuttelu maalla on jäykkää ja epävarmaa kameran seuratessa liikkeitä laiskasti. Uhkien ilmaantuessa väistelytoimintojen oudot näppäinyhdistelmät aiheuttavat muinaissukuni sukupuuton nopeasti. Kiipeilyssä on onneksi pientä sujuvuutta hahmon tarttuessa lähes pintaan kuin pintaan automaattisesti. Tosin tästä tulee ongelmia, jos jokin toiminta vaatii nysväystä aivan kallioseinämän tai puun vieressä, jolloin hahmo hyppää helposti seinälle pyörimään ilman haluja tulla alas käskyistä huolimatta. Puusta toiseen hyppiminen voisi olla hauskaa puuhaa, jos oudot näppäintoiminnot eivät olisi tätäkin sotkeneet. Hahmon hyppy- ja tarttumisnapit kun ovat yksi ja sama, joutuu ilmojen halki liihottaessa pitämään nappia painettuna, jotta hahmolla on mahdollisuus tarttua vastaan tuleviin oksiin. Samalla kun pidät nappia painettuna tarttuessasi uuteen oksaan, samainen käsky linkoaa hahmon lähes poikkeuksetta uuteen lentoon, jolloin odottamaton lisähyppy johtaa usein hahmon turmioon ja pelaajan alkukantaiseen raivoon.

Toimintanapit tuntuvat elävän muutenkin omaa elämäänsä, sillä samainen toiminta saattoi vaihdella hiiren napista toiseen tilanteen mukaan. Toimintaikonit eivät myöskään paljasta, pitääkö kyseessä olevaa nappia ainoastaan painaa vai pitää pohjassa, jolloin hahmo tekee eri toimintoja. Arvailu vei enemmän kuin useasti halutusta toiminnasta pois, jolloin pitää siirtyä ja tulla takaisin, jotta pääsee yrittämään uudestaan. Toimintojen arvailu ei juuri herättänyt mielenkiintoa tarpeettoman monimutkaista järjestelmää kohtaan, eikä tilannetta myöskään helpota välillä näppäimistön tilalle unohtuneet ohjaimen nappikäskyt.

Jotta pelin ymmärtäminen tai siitä nauttiminen ei olisi itsestäänselvyys, on Ancestorsin käyttöliittymä kaukana selkeästä ja toimivasta. Pelin alareunassa komeilee mystisiä väripalloja viivoineen, joiden tulkinta on vähintäänkin kryptistä. Tuntien pelaamisen jälkeen peli saattaa vihjaista osan merkityksestä, kuten hahmon terveydentilasta. Tästä huolimatta ikonien tulkinta pysyy vähintäänkin epävarmalla pohjalla. Mystisten ikonien vastapainoksi ruudun yläreunassa komeilee muinaistyylisesti koristeltu, vuorokaudenajan näyttävä puoliympyrä, mikä sentään käy järkeen. Tämän aikaraudan alla on kuitenkin 24 tunnin syklissä pyörivä digitaalinen kello, jonka olemassaololle ei taas ole mitään järkevää syytä. Miljoonien vuosien aikavälillä kehittyneiden muinaisten kädellisten evoluutio kun ei ollut tuntien mukaan aikataulutettu, saati minuuttien. Pelistä saa niin sanotusti hankalamman poistamalla nämä tiedot näkyvistä mutta väittäisin, että poistamalla mystiset ikonit ja epäloogiset ratkaisut pelistä saa oikeastaan selkeämmän.

Ancestorsin kompastellessa lähes jokaisella osa-alueella, tasapainon säilyttämiseksi visuaalisuuskaan ei ole poikkeus. Kieltämättä pelin metsämaisemat ovat aika kauniita ja muutamia valoefektejäkin on saatu mukaan korostamaan tunnelmaa. Pelin keskiössä olevat eläimet ovat kuitenkin oma lukunsa. Lähinnä olennoista tulee mieleen epäonnistuneen taksidermian eli eläinten täyttämisen listahitit. Elikot näyttävät kovin luonnottomilta, ja niiden erityistä lelumaisuutta korostavat oudon tasaiset ja monotoniset pinnat. Pelintekijät ottavat näistä muinaisjäänteistä kaiken ilon irti näyttämällä tilanteisiin ja toimintaan nähden aivan liian pitkiä välivideoita. Kuolinanimaatiot tuntuvat varmasti pelaajasta piinallisemmalta kuin itse kohteesta, ja jo heti pelin jaaritteleva alkudemo saa painelemaan nappeja, jotta pelaamisen voisi aloittaa.

Visuaaliset herkut eivät kuitenkaan lopu vielä tähän. Yrityksessään saada mahdollisimman autenttisen pelikokemuksen miljoonien vuosien takaa peli heijastelee tilanteiden mukaisesti ruudulle erilaisia efektejä luomaan tunnelmaa ja välittämään tapahtumista tietoa pelaajalle. Esimerkiksi kun hahmoa pelottaa, ruutu synkkenee ja vihaisia pedon kuvia hyppii silmille tuon tuosta. Ruudun täyttävää valkoista paksua seittimäistä kuviota en lähde edes arvuuttelemaan. Ajatuksena varsin mielenkiintoinen lähestyminen hahmon mielentilaan on yllättäen toteutettu heikosti. Efektiä työnnetään ruudulle aivan liikaa, mikä johtaa siihen, että pelissä on oikeasti vaikea nähdä eteensä. Voin ymmärtää, että jos hahmoa pelottaa niin sen on vaikea keskittyä ympäristöön, mutta viemällä pelaajalta pelaamisen selkeyden ei seurauksena ole muuta kuin turhautumista. Erilaisten efektien ilmestyessä ruutuun suurimman osan ajasta jouduin todella ponnistelemaan nähdäkseni, mitä edessäni milloinkin on.

Jos nyt jotain positiivista haluaa mainita mielenkiintoisen idean lisäksi, niin äänimaailma ja minimalistinen musiikki luovat miellyttävää tunnelmaa. Fiilistely on juuri parhaimmillaan aloitusruudussa, jonka pohjalta peliltä pystyi vielä odottamaan jotain kiehtovaa. Nyt jo Ancestorsille tyypilliseen tapaan myös tämä aspekti on jätetty puolitiehen, sillä pelin äänimiksaus on jostain kumman syystä kuunneltavissa ainoastaan stereona. Suoraan konsoliversiosta portatusta asetusvalikosta ei äänen kohdalta löydy muuta kuin voimakkuuden säätö.

Ancestors: The Humankind Odyssey on oppikirjaesimerkki siitä, kun asiansa osaava tekijä saa vapaat kädet unelmaprojektiinsa ilman minkäänlaista valvontaa tai ohjausta. Patrice Désilets on selvästi eksynyt oman mielensä mahtipontisiin suunnitelmiin, eikä kykene enää kirjaimellisesti näkemään metsää puilta. Tämän seurauksena sellaiset pelille oleelliset asiat kuten pelattavuus, logiikka ja viihteelliset arvot loistavat poissaolollaan. En oikeasti löytänyt pelistä yhtään tilannetta, josta olisin innostunut ja josta olisin halunnut tietää lisää. Jos kyseessä ei nyt suoraan ole vuoden huonoin peli, niin ainakin Ancestors on suurin pettymys. Sen enempää muinaisia esi-isiäni tuntematta voin sanoa, että he olisivat ansainneet parempaa. Me kaikki olisimme.