No More Heroes

No More Heroesin päähenkilö on hyväuskoinen narsisti Travis Touchdown. Hän on saanut käsiinsä valomiekan ja tappanut maailman 11:sta parhaan palkkamurhaajan tehdäkseen vaikutuksen baarissa tapaamaansa naiseen, Silvia Christeliin. Silvia on juhliva ja joogaava tunteiden heittelemä nainen, joka toimii palkkamurhaajia listaavan järjestön johdossa. Traviksen tehtävänä on nousta palkkamurhaajalistalla ensimmäiseksi ja tämä toteutuu tietysti tappamalla kaikki muut listan henkilöt. No More Heroesin juoni on täysin järjetön ja siten omalla eriskummallisella tavallaan myös erittäin hauska.

No More Heroesin pelillinen rakenne on selkeä. Travis raivaa tiensä vihollisten läpi kulkevan kentän, jonka lopussa odottaa jokin toinen toistaan friikimmistä palkkamurhaajista. Kekseliään pomotaistelun jälkeen palataan pelin keskusalueeseen, kuvitteelliseen Santa Destroyn -kaupunkiin. Santa Destroyssa Traviksella on hotellihuone täynnä julisteita ja pienoismalleja. Huoneessa, kuten pelin muissakin paikoissa, tallennus tapahtuu käyttämällä vessaa. Ulkona Travis kurvailee suurella teknomoottoripyörällään etsien työtehtäviä, joiden suorittamisesta palkitaan rahalla. Sitä tarvitaan uuden pomokentän pääsymaksuun. Työt ovat joko tappotehtäviä tai jotain älyttömämpää, kuten ruohonleikkuuta, kookosten keräilyä tai graffitien putsausta. Kaupungissa voi käydä myös ostamassa Travikselle uusia vaatteita, treenaamassa kuntosalilla tai etsimässä palloja. Niillä ostetaan Travikselle uusia liikkeitä ja kykyjä paikalliselta juopolta. Pelillinen itsensä toistaminen ja lievä yksinkertaisuus eivät ole No More Heroesin tapauksessa huonoja asioita. Peliä määrittää itse kokemuksen merkitys, sen tunnetiloja kuvaava taide, vakuuttava tunnelma ja ironinen huumori.

Pelin graafinen ilme on kaksijakoinen. Ulkoasu kärsii jatkuvasta nykimisestä, tyhjästä ilmestyvistä taustoista ja yksinkertaisista, sahalaitaisista ympäristöistä. Toisaalta hahmomallit ovat mielikuvituksellisia ja hyvän näköisiä kontrastikkaine varjoineen. Taistelut ovat näyttäviä ja pyörivät sulavasti. No More Heroes on erittäin visuaalinen kokemus, joka onnistuu vakuuttamaan tyylikkyydellään. Lyhyet lataustauot kulkevat kitarariffien ja väreillä korostettujen pysäytettyjen ruutujen avulla. Pettämätön tyylitaju on nähtävissä myös pelin ohjekirjassa.

Pelissä on jatkuvasti läsnä mukava, itseironinen retrohenkisyys. 20 vuotta vanhoja 8-bittisiä fontteja ja logoja käytetään paljon. Parasta antia on loppupomojen jälkeen nähtävä järjestyslista. Äänipuolella retroilu on myös erittäin hyvin hallinnassa, eikä peli ota missään vaiheessa itseään liian vakavasti. Vanhan tyyliset ääniefektit ovat tilanteisiin sopivia ja lähes aina hauskoja. Ääninäyttely on kauttaaltaan loistavaa. Etenkin loppupomojen äänet ovat täydellisesti kohdallaan. Peli hyödyntää myös Wiin ohjaimen kaiutinta kekseliäästi. Kaiuttimesta kantautuvien miekan äänien ohella Travis saa välillä puheluita, joita kuunnellaan nostamalla ohjain korvalle. No More Heroesin musiikki luo tilanteisiin epätodellista tunnelmaa ja musiikkivalinnat kulkevat laidasta laitaan. Pelissä soi niin japanilainen pop, jazz kuin surf-musiikkikin. Peli saa paljon luonnetta ääniraidastaan.

Pelattavuuden parasta antia ovat miekkataistelut. Travis lyö miekallaan A-napista, potkii ja lyö B-napista ja kohteeseen lukitaan painamalla Z-nappia. Wiin ohjaimen asento määrittää iskeekö Travis ylhäältä vai alhaalta. Vihollisia tarpeeksi mäiskimällä ruudulle ilmestyy nuoli, jonka suuntaan ohjainta heilauttamalla Travis iskee viholliseen komean loppuniitin. "Kuollessaan" viholliset hajoavat mielikuvituksellisesti mustiksi pisteiksi ja kolikoiksi. Travis voi myös heittää vihollisia erilaisin vapaapainiottein, joissa Wiin ohjauksen hyödyntäminen on niin ikään mallikasta. Heitot tehdään ohjaimien yhdenaikaisilla liikkeillä. Peli reagoi tarkasti pelaajan liikkeisiin, eikä viivettä tai vääriä toimintoja ilmene. Liikkeentunnistuksen käytössä ja kokeellisuudessa peli onnistuu yhtenä parhaimpana Wii-pelinä. Pelimekaniikka palkitsee ohjauksen opettelun tarjoamalla syvällisen taistelusysteemin. Pelin haastavuus on hyvin tasapainotettu eri vaikeustasojen välille. Ostamalla uusia miekkoja hyökkäysliikkeet ja niiden animaatiot vaihtuvat. Pelin viimeistä katana-miekkaa käyttämällä heiluminen yltyy todella hurjaksi. Liikkeet ovat anime-elokuvien ja -sarjojen tyyliin hurtisti liioiteltuja.

No More Heroesin huumorintaju on itsetietoista, jota loppuun saakka kekseliäs, kaksoismerkityksiä sisältävä aggressiivinen dialogi tukee. Välikuvien kerronta on hallittua jälkeä, jota jännittävät kuvakulmat sävyttävät. Halu nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu vie peliä eteenpäin ja se yllättääkin jatkuvasti. Tunnelma ei petä, vaikka välillä jotkut pelilliset ratkaisut ovat yksinkertaisia.

No More Heroes on erittäin omaperäinen, teemoiltaan raju visio toimintapelistä. Sen vajaan 15 tunnin läpipeluun jälkeen peliä haluaa heti pelata uudelleen. Pelillä on niin paljon annettavaa eriskummallisella tunnelmallaan, tarinallaan sekä pienillä yksityiskohdillaan.

No More Heroesille voi povata tulevaisuudessa kovaa kulttistatusta. Toivottavasti peli löytää myös julkaisunsa aikana suurempaa yleisöä ennakkoluuloisistakin pelaajista. On upeaa havaita, että samankaltaisuutta ja jatko-osia tuottavassa pelialassa on myös ennakkoluulottomia riskien ottajia, jotka ovat valmiita rahoittamaan varauksetonta, persoonallista näkemystä toteuttavia tekijöitä.