Shadow Complex

Jason Flemingin metsäretki kera tyttöystävän päättyi ikävästi. Neitokainen katoaa salaperäiseen luolaan ja kun Jason marssii perään tätä etsimään, ei maan alta löydykään naista vaan vallankaappausta havittelevien terroristien massiivinen tukikohta. Valitettavasti kaksikon kutsumaton vieraskäynti ei jää terroristeilta huomaamatta. Edessä on pelastusretki, jossa rakkauden lisäksi pelissä on myös Yhdysvaltain tulevaisuus. Orson Scott Cardin romaaniin pohjautuvan Shadow Complexin tarina on loppuratkaisuaan myöten aikamoista jöötiä, mutta pelitapahtumien selittämisen se silti hoitaa hyvin.

Vanhalle Metroid-miehelle pelin kaava on tuttu. Jason etenee pitkin kompleksin käytäviä etsien käyttöönsä uusia aseita ja haarniskan palasia, joiden avulla pääsee aiemmin saavuttamattomiin paikkoihin. Esimerkiksi ohjuksilla pirstotaan punaisina hohtavia ovia ja esineitä, jääasetta vastaava väri on lila ja niin edelleen. Tekijäryhmä on opiskellut Metroidinsa todella tarkasti, sillä värikoodattujen ovien lisäksi luvassa on esimerkiksi tutut tupla- ja triplahypyt sekä valon nopeudella juokseminen. Aina välillä huomaa unohtavansa ettei kyseessä olekaan uusi Metroid-peli, sillä myös osa pelitapahtumista on käännetty lähes suoraan Nintendon legendaarisesta sarjasta. Raja röyhkeän rosmoamisen ja laadukkaasti tehdyn kunnianosoituksen välillä on Shadow Complexin tapauksessa kiusallisen häilyvä.

Vaan on pelissä omiakin ideoita. Tähtääminen onnistuu saumattomasti jokaiseen ilmansuuntaan, eikä peliä ole sidottu tiukasti kahteen ulottuvuuteen. Osa vihollisista lymyilee taustoissa, joihin ampuminen hoituu automaattisesti, kunhan jyvä vain on kohdallaan. Muutamassa kohdassa Jason loikkaa tykin taakse tähtäilemään, jolloin kaksiulotteisuus unohdetaan hetkeksi kokonaan. Kahdella helpoimmalla vaikeustasolla ideat loppuvat tähän, mutta kun vaikeustappia kiristää tarpeeksi, muuttuu pelin luonne kertaheitolla. Ympäriinsä juoksentelu ja ammuskelu vaihtuvat tiivistunnelmaiseen ja hidastempoiseen etenemiseen, jossa jokainen vihollinen on potentiaalinen kuolema. Hiiviskelyn yhdistäminen perinteiseen pelikonseptiin on pitkästä aikaa ensimmäinen oikeasti käyttökelpoinen keksintö hieman paikallaan polkevaan genreen. Harmi vain, että vaikeustasoa voi vaihtaa lennosta, jolloin kiusaus helpottaa hermoille käyvää taistelua on välillä liian kova.

Tasosuunnittelun osalta Shadow Complexin käytävät ovat silkkaa timanttia. Eteneminen on loogista ja jossain on aina yksi nurkkaus joka on käytävä nuohoamassa ennen eteenpäin menemistä. Osa esinekätköistä on todella pirullisesti piilotettu, ja vaikka tietyn pisteen jälkeen pelaajalla onkin käytössään koko pelin kartta johon kätköt on merkattu, on osa esineistä silti vaikeasti löydettävissä. Esikuviensa malliin etenemiseen vaaditaan myös hoksottimia. Reitit ovat kuitenkin varsin selkeitä ja viimeistään taskulampulla skannaamalla oikea reitti löytyy ongelmitta. Kekseliäisyys on silti paikoin ihailtavaa. Tiiviitä ympäristöjä hyödynnetään todella hyvin ja samojen paikkojen uudelleen koluamiselle annetaan selkeä tarkoitus. Peliä tulee myös huomaamattaan pelattua kerrallaan huomattavasti kauemmin kuin alunperin oli tarkoitus. Seuraava ihmease tai haarniskan pala on aina liian lähellä, jotta pelaamisen malttaisi keskeyttää.

Muilta osin miljööt ovat kaksijakoinen tapaus. Osa huoneista on kuin reväisty keskinkertaisesta 3D-ammuskelusta, kun taas toisaalla ympäristöt ovat kauniita ja huolella suunniteltuja. Ristiriitaista vaikutelmaa ei helpoteta myöskään vihollissuunnittelulla. Perusviholliset ovat persoonattomia teknoterroristeja eikä niitä edes ole kuin kourallinen erilaisia. Mechit, haarniskasotilaat ja muut isommat viholliset ovat puolestaan todella hienoja ja mielenkiintoisia vastustajia. Etenkin ensimmäisen pomohirviön grillaaminen, valtavan kokoisen hämähäkkirobotin aaltoihin upottaminen sekä eeppinen, joskin yksinkertainen lopputaistelu jäävät mieleen hienoina kokemuksina.

Kampanjan kestoksi luvatut 10 tuntia osoittautuivat markkinointimiesten puheiksi, sillä jos kaikkea mahdollista ei kerää, rullaavat lopputekstit ruudulla muutaman tunnin jälkeen. Vastinetta rahoilleen silti saa, sillä joka nurkan koluaminen lisää peliaikaa tuplasti ja lisäksi pelattavana on myös parisenkymmentä harjoitustehtävää varsinaisen kampanjan ulkopuolella. Toiselle kierrokselle lähtee enemmän kuin mielellään, joskin pelin loppumetreillä on hieman hölmösti mahdollista sabotoida keräileminen täysin, jos pelaaja ei noudata annettua etenemisjärjestystä. Pelaajan keräämät kokemustasot säilyvät pelikerrasta toiseen, joten uudet pelikerrat helpottuvat läpipeluukertojen myötä.

Shadow Complex on hankala arvioitava. Jos Metroidit ja Castlevaniat eivät ole jostain syystä tuttuja, iskee peli todennäköisesti kuin tuhat volttia. Sen sijaan vanhoille veteraaneille uudistuksia ei ole tarpeeksi. Konsepti kuitenkin toimii erinomaisesti ja tuotanto on laadukasta, joten peliä pelaa kernaasti. Niin ulkoasun, kontrollien kuin äänipuolenkin osalta peli on Xbox Live Arcade -pelien kermaa. Pelin sielu on kuitenkin unohdettu tuotantovaiheessa pois. Se muistuttaa liikaa esikuviaan, eikä muutama todella hieno hetki riitä antamaan sille tarpeeksi persoonallisuutta. Siitä huolimatta Shadow Complex on ehdottomasti jokaisen siihen sijoitetun euron arvoinen peli, mutta ikimuistoiseksi legendaksi siitä ei ole.