Operation Flashpoint: Dragon Rising

Voimme kuitenkin huokaista helpotuksesta. Operation Flashpoint: Dragon Rising on täysiverinen jatko-osa. Ja aivan kuten kaikkien jatko-osien, se on kehittänyt konseptiaan eteenpäin. Ennakkoluuloiset Flashpoint-miehet tulevat luultavasti pettymään pelin tarjoamaan sodankäyntiin, siinä missä uudet pelaajat löytävät sen nopeasti.

Konflikti sijoittuu kuvitteellisen Skiran saarelle. Maapläntiltä on löydetty suuri öljyesiintymä, jonka Kiina haluaa itselleen vaikka väkisin. Alueen laillinen omistaja Venäjä kutsuu Yhdysvallat apuun, sillä Venäjä taistelee Kiinan kanssa jo toisella rintamalla. Näin kolmen osapuolen konflikti on valmis. Peli ei anna vihjeitä siitä mikä muun maailman tilanne on, tai kehitä tarinaa sen enempää. Aineksia moiseen olisi, sillä luulisi suurvaltojen konfliktin venyvän nopeasti kolmanneksi maailmansodaksi.

Pelaaja ei ole supersotilas vaan tavallinen rivimies muiden joukossa. Sentään sankarimme johtaa Dagger-tiimiä, joka operoi niin suoranaisissa hyökkäyksissä kuin pimeyden turvin tehtävissä salamurhissa ja sabotaasissa. Kampanja sisältää kaksitoista tehtävää ja on kestoltaan noin kymmenen tuntia, riippuen hieman vaikeusasteesta. Niin tunnelmallista kuin maajoukkojen seuraaminen pitkin konfliktia onkin, siitä uupuu yksi osa alkuperäisen tenhoa: pelaaja ei pääse ohjastamaan kampanjassa mitään jeeppiä kummempaa, vaikka Operation Flashpoint: Dragon Rising kehuskelee sisältävänsä useita erilaisia ajoneuvoja aina hävittäjistä tankkeihin. Periaatteessa ratkaisun ymmärtää, sillä rivimies on aina rivimies. Moninpelissä asia on tietysti toinen, mutta testikoodilla ei verkkoilottelua päässyt testaamaan.

Dagger-tiimin epäkiitollinen työ on siis suorittaa tehtäviä turpa nurmessa, väistellen ympärillä lentäviä luoteja. Onneksi homma ei ole koskaan yksinäistä. Tiimiin kuuluu kolme muuta mosuria, jotka ovat käskytettävissä monilla tavoin. Itse komennot hoidetaan useimmiten pikavalinnoilla, jotka löytyvät erikseen esiin ponnautettavalla, kaikki oleelliset käskyt sisältävällä ympyrällä. Yleisimmät nakit kuten koukkaaminen sivustaan tai suora hyökkäys käyvät nopeasti tutuiksi. Yhtä tutuksi tulee koko käskyttämisroskan unohtaminen kiivaiden taisteluiden keskellä.

Pikavalinnat ovat ainakin PC-versiossa pielessä. Kun ympyrän avaa, se on ja pysyy esillä kunnes näppäintä ymmärtää klikata uudestaan. Esiinjäävä komentokiekko peittää tapahtumat taakseen ja varsinkin tulitaistelun aikana puutteellinen kosketus tapahtumiin saa pelaajan hätääntymään. Järkevä käytös hautautuukin paniikinomaisten painallusten alle, kun komentaja yrittää väistää valojuovia kesken käskynjaon. Näppäimen pohjassa pito komentojen ajaksi olisi ollut parempi ratkaisu.

Rauhallisemman miehen työkalu on kartta, joka antaa hieman suurempaa valtaa miehistön toimiin. Periaatteessa kartalla kaikki toimii kuten pitääkin, ja se näyttää niin paikannetut viholliset kuin omat joukot ja tavoitteiden olinpaikat. Tämä on hyödyllistä varsinkin hankalammalla vaikeusasteella, jolloin peli jakaa vain minimaalisen määrän informaatiota. Etenemisen suunnittelu saa aivan uuden luonteen, kun kaikki visuaaliset merkit on kytketty pois päältä. Ehkä suurin puute kartassa on kuitenkin käskyjen ketjutus, jota peli ei ymmärrä. Esimerkiksi käskyketju jossa sotilas liikkuisi tiettyyn paikkaan ja aloittaisi sieltä hyökkäyksensä kohti vihollista on pelille tuntematon käsite. Tällaisenaan kartan käyttö on lähinnä tylsää, ja sopii vain kaikista kärsivällisimmille. Me muut voimme turvautua suoraviivaisempaan rynnäkköön...

...joka on miltei aina huono ajatus. Viholliset eivät ole eilisen teeren poikia ja ampuvat tarkasti. He osaavat niin vyörötyksen, koukkauksen kuin piiloutumisen jalot taidot. Mutta onneksi niin osaavat omatkin joukot. Miehistön tekoäly toimii siihen pisteeseen asti, että he osaavat pitää itsestään ja toisistaan huolta aina Experienced-vaikeusasteelle asti. Vaikeimmalla joukkoja pitää jo aktiivisesti jeesata. Kenties tärkein taistelutovereiden tuoma etu on kuitenkin vihollisten havainnointi. Maastopukuun sonnustautunutta vihollista ei metsästä hevillä erota, ja peli olisi äärimmäisen tuskallinen ilman rinnalla kulkevia ihmistutkia.

Pelimekaniikka ei ole aivan laaki ja vainaa -tylytykseen yltävää, ja Operation Flashpoint: Dragon Risingia on myös siunattu tallennuspisteillä. Suurena myönnytyksenä Dagger-joukon terveys palautuu aina tallennettaessa, vaikka kuolleet eivät henkiin herääkään. Loppupään tehtävissä, varsinkin kovemmilla vaikeusasteilla tallennuspisteet ovat kuitenkin harvassa. Tämä palauttaa nopeasti mieleen ensimmäisen osan ihanuuden, kun samaa kolmen kilometrin patikkaa vihollisrintaman keskellä sai taittaa kymmenenkin kertaa. Jonkinlaista armottomuutta on siis Operation Flashpoint: Dragon Risingissakin havaittavissa, vaikkei läheskään niin paljon kuin alkuperäisessä.

Mitä tulee Skiran luontoon, on se kaikin puolin kaunista katsottavaa. Vaikka nykyajan standardeilla on välillä vaikea erottaa kuinka grafiikat enää eroavat toisistaan, Skiran luonto tuntuu silti tuoreelta, olkoonkin ettei koko saarelta ole löydettävissä yhtäkään eläintä. Tosin jo ArmA II todisti, että kanat on tehty ammuttaviksi, joten pärjännemme ilman faunaa. Musiikki on harvinaista herkkua, mutta kun se iskee, se iskee lujaa. Varsinkin alkuvalikoiden kuoromusiikki hivelee korvia usealla eri tasolla.

Joten mitä jää vanhan Flashpoint-jäärän käteen virtaviivaistetusta ja konsolien ehdoilla suunnitellusta sotapelistä? Useitakin mietteitä, joista päällimmäinen on se, ettei Operation Flashpoint: Dragon Rising edes yritä olla alkuperäisen Operation Flashpointin kaltainen. Dragon Rising onnistuu siinä, missä alkuperäinen peli ei. Se tuo hauskuuden elementin sotatantereelle, unohtaen turhat hifistelyt sodankäynnistä. Ohjailtavuus on kuin suoraan Call of Dutysta, eikä haavoittuminen tarkoita oikeastaan mitään. Ei ainakaan niin kauan kuin lääkintämies on paikalla. Toisin oli vanhoina hyvinä aikoina, jolloin käteen osannut luoti teki tehtävien suorittamisesta miltei mahdottoman haasteen.

Codemasters on onnistunut virtaviivaistamaan Operation Flashpointin nykypäivän tasolle. Se on helppo aloittaa ja lopettaa, eikä vaadi kohtuutonta vaivaa pelaajaltaan. Jokaiselle tarkempaa sotilassimulaatiota kaipaavalle on ArmA II yhä erinomainen valinta. Operation Flashpoint: Dragon Rising paikkaa kolon avoimien konsolisotapelien joukossa, joita ei ole koskaan liikaa.