Aivan kuten Guitar Herot ja Rock Bandit, DJ Hero on musiikkipeli, jossa tulee oma, erillinen soittimensa mukana. Tällä haavaa kyseessä on levysoitinta matkiva aparaatti - estoitta pyörivään levylautaseen on kiinnitetty kolme eriväristä painiketta, ja vasurilla veivataan ristihäivytintä ja paria muuta namiskaa. Näiden turvin on tarkoitus rytmikkäästi eläytyä DJ:n arkeen, eli painaa oikeita nappeja oikeissa kohdissa.

Laitteen toiminnot on helppo sisäistää. Levylautasella olevat nappulat vastaavat ruudulla vieriviä raitoja, ja niitä painetaan kunhan samanvärinen palikka osuu ruudun alalaitaan. Simppeliä, ja kenelle tahansa musapelejä pelanneelle tuttua huttua. Erikoisemmaksi homma menee, kun aletaan käyttää soitinpöydän omia jippoja. Levylautanen pyörii, ja sitä edes takaisin hinkkaamalla tuotetaan kaikkien tuntemia scratch-efektejä. Vasemman kouran alta löytyvä crossfader eli ristihäivytin puolestaan valitsee kumpaa miksattavaa raitaa nyt kuunnellaan, ja hopeinen rulla lisää tai vähentää bassoa.

Soittimen molempia käsiä tukeva toiminta takaa, että DJ:llä on jatkuvasti tekemistä. Siinä missä oikea käsi painaa yhtä nappia pohjassa, näppäilee kahta muuta ja scratchaa lautasta ees taas, vasurin pitää samanaikaisesti hallita ristihäivytin ja bassonamiska. Mitä korkeampi vaikeustaso, sitä enemmän DJ:n kädet ovat jatkuvassa liikkeessä. Taukoja ei anneta, mutta armoa sentään kyllä - vaikka kipaleen kämmäisikin perinpohjaisesti, yleisö ei buuaa artistia lavalta. Toheloiva tiskijukka jää ainoastaan vähille tähdille, ja niitäkin tarvitaan lähinnä vain uusien artistien ja vaatteiden avaamiseen. Epäonnistumisen pelkoa ei DJ Herossa siis pahemmin kannata tuntea.

Musiikkipelin selkäranka on kuitenkin sen kappaletarjonta. DJ Heron biisit muodostuvat kahdesta tunnetusta kappaleesta, jotka on miksattu soimaan päällekäin - yhdellä raidalla yhdistellään Rihannaa ja Motörheadia, toisessa Vanilla Icea ja MC Hammeria. Ilahduttavasti liki kaikki satakunta kappaletta ovat oikeasti innostavia tanssiraitoja, eikä mikään ihme, sillä kolmannes pelin kipaleista on alan legendojen kuten Grandmaster Flashin, DJ Jazzy Jeffin ja Daft Punkin veistelemiä. Siinä missä Red Octanen oma tiimi on tehnyt kelvollista jälkeä kunnon biittien kasaamiseen, nimekkäiden artistien raidoissa on ihan oikeaa taikaa.

Tämä on mainos:

DJ Heron ongelmat eivät oikeastaan liity kappaletarjontaan tai soittimeen mitenkään, vaan pelin yleiseen fiilikseen, tai oikeastaan siihen miten DJ-musiikkia mallinnetaan. Kaikki raidat ovat nimittäin aina ennalta määrättyjä sävelkulkuja, ja pelaajan osaksi jää jäljitellä tiettyä tulkintaa tarkkaan ajoitetuilla napinpainalluksilla. Tämähän on tuttua kaikista musiikkipeleistä - muovikitaralla ei vaan voi mitenkään mallintaa vapaan soolosoittamisen riemua, vaan se pitää jotenkin vääntää pelikelpoiseen muotoon. Guitar Heron tyylisissä musisoinneissa tämän hyväksyy helpommin, sillä jokin tietty laulu menee tietyllä tavalla. DJ kuitenkin luo musiikkiaan jatkuvasti lennosta, ilman ennaltamäärättyä kaavaa tai sävelkulkua, ja tätä ei voi mitenkään mallintaa peliin rakennetulla mekaniikalla. Vika ei varsinaisesti ole DJ Heron - ei muovimopolla moottoritielle - mutta siinä missä kitaranrämpytyspeleissä voi unohtaa hakkaavansa muoviskittaa aidon asian sijasta, DJ Herossa se lelulla leikkimisen fiilis nousee liian usein pintaan. Tämä korostuu efektien käytössä, sillä niitä voi heittää kehiin ainoastaan tiettyinä, pelin määrääminä kohtina, mikä syö vapaalta improvisoinnilta sen vähäisenkin pohjan.

Yksi tekijä tunnelmassa on siinä, että DJ Herossa pelaaja on lähes aina yksin. Rock Bandissa on kavereita, joiden kanssa paukuttaessa tulee yhteisöllinen fiilis, ja sitä myötä hymy on herkässä. DJ Herossa taasen yksi veivaa, toiset katsovat päältä. Seassa on satunnainen kitaralla säestettävä kappale sekä DJ-kaksintaistelut, mutta ne ovat laiha lohtu: DJ Hero on yhden pelaajan peli, ja ellei sankari aio säestää kotibileitään pelin kautta, yhden pelaajan iloksi se jääkin.

Pienistä marinoista huolimatta DJ Hero on kelpo avaus vähän erikoisemman musiikin suuntaan. Se ei varsinaisesti inspiroi tai saa koko kotikatsomoa kohahtamaan ihmeissään, mutta monenlaista musiikkia rakastavalle sunnuntaisoittajalle se on omiaan. Heikkoja osuuksia on armeliaan vähässä, ja parhaimmillaan soittamisen ilo on aitoa intoa. Pelin opettelukäyräkin on rakennettu sopivan loivaksi, tarjoten silti kosolti haastetta harjaantuneellekin kädelliselle. Tulossa oleva lisäsisältö pitänee DJ Heron riemut tuoreena siihen asti, että paranneltu kakkososa saapuu, todennäköisesti ennemmin kuin myöhemmin.