Skully

Skully alkaa, kun nimetön rantojen mies herättää paratiisisaarelle ajelehtineen pääkallon henkiin. Skullyksi nimetty pääkallo lähtee kierimään miehen pyynnöstä kohti suurta seikkailua - rantajooseppi tarvitsee kuulemma apua sisarustensa lepyttelyyn, ja Skullyn pitää lähteä suunnistamaan kohti saaren villiintyneitä kohtia. Vaaroja pursuavat luontokohteet herättävät kiinnostavia kysymyksiä siitä, kuka Skullyn henkiin loihtinut mies on sisarusten olemuksesta puhumattakaan, mutta ponneton kokonaisuus tekee kaikkensa pelaajan mielenkiinnon sammuttamiseksi.

Skullyn yksi kenttä sijoittuu isommalle alueelle, kuten alun rantaraitille tai myöhemmin pelissä kohdattavalle suovyöhykkeelle - Skullylle kuolettavaa vettä liplattaa jokaisessa kentässä kahdessa eri roolissa. Ensinnäkin Skullyn vesitehosteet kuuluvat ainakin kirjoitushetkellä upeimpiin peleissä näkemiini virtauksiin. Skullyn alkupuolen rantamaisemat kuluneine kallioineen tekevät vaikutuksen, ja myös pelin hahmojen yksityiskohtaisuus pintamateriaalien suhteen säväyttää. Valitettavasti kenttäsuunnittelun komeus tai yllättävyys ei pysy täysin tasalaatuisena, sillä edellä mainittu suovyöhyke on vihreässä sumuisuudessaan vähän innoton kokonaisuus. Samassa miljöössä liplattavat vedet menettävät niin ikään vaikuttavuuttaan, kun kulmikkaat tukit sojottavat vähän kiusallisina jalansijoina Skullylle.

Vesi aiheuttaa kauneudestaan huolimatta merkittävän vaaran Skullylle, joka ei pääkallomuodossa kestä luisella pinnallaan vettä sitten ollenkaan. Skully on melkoisen heikko tasoloikkasankari, jolle pikainen pulahduskin on kuolettava - moinen aiheuttaa pelaajassa melkoista turhautumista, sillä kastautuminen pyyhkäisee Skullyn energiamittarin hetkessä tyhjiin. Kuoleman koittaessa Skullyn pää pulpahtaa esille tarkistuspisteinä toimivista mutakuopista, joissa kylpeminen tallentaa pelin ja palauttaa Skullylle menetettyä elinvoimaa. Tarkistuspisteiden välissä kerätyt kukkaset nollautuvat, jos Skully putoaa vetiseen hautaansa; kyseisten rehujen kahmiminen toimii luontevana tekosyynä kierrättää keräilyviettinsä herättänyttä pelaajaa varsin yksiniitisissä kentissä. Kukkien keräämiseen ei ole kuitenkaan mitään varsinaista syytä tai motiivia: pelivalikoissa voi perehtyä making-of -materiaaleihin ja näyttäviin storyboardeihin, jos Skullyn tarina ja maailma kiinnostavat.

Valitettavasti pelin edetessä tapahtuva tarinankerronta ei varsinaisesti räjäytä tajuntaa suuntaan tai toiseen. Rantojen mies horisee omiaan Skullyn seikkailun aikana, ja hitaasti selkenevät alkuasetelmat ja seikkailun teemat eivät ainakaan itseäni päässeet yllättämään. Omaan makuuni tarina vitkastelee jännitystä ylläpitääkseen turhan pitkään, ja samalla pelaaja unohdetaan pyörimään Skullyna lineaarisiin kenttiin ilman kunnollista motiivia tai syytä. Pelimusiikit ovat persoonattomia mutta mukavan rytmikkäitä kappaleita.

Skully kuitenkin näyttää pelilliset kyntensä heti hitaan ja mitäänsanomattoman alun aikana - tasoloikinta on nimittäin todella haastavaa. Pääkallomuotoinen Skully liikkuu nopeasti ja hallitsemattomasti kenttien kapeilla ja kuivilla kohdilla, ja lumpeenlehdeltä toiselle loikkimiset päätyvät usein sukellukseen. Skully voi kuitenkin sujahtaa mutakuopassa ollessaan toisen olomuodon nahkoihin ja hyödyntää esimerkiksi väkivahvan kivimuodon nyrkkejä tai sitten hippimäisemmän veijarin telepatiakykyjä. Nämä olemukseltaan jykevämmät tuttavuudet tekevät rauhallisemmilla loikillaan pelaamisesta huomattavasti helpompaa, ja huomasin käyttäväni kivikaveria aina tilaisuuden tullen tasohyppelykohdissa.

Kallo-Skullyn ja isompien olomuotojen välillä vaihteleminen tuo hauskasti mieleen Knack-sarjan pelit, mutta tässäkään ideassa ei ole varsinaisesti mitään uutta - eri olomuotojen voimien hyödyntämisellä pääsee koluamaan kenttien salaisimpia kolkkia varmalla, mutta niin moneen kertaan nähdyllä, Metroidvania-meiningillä. Lisäksi muut Skully-muodot kestävät nekin vahinkoa todella heikosti, ja ison olomuodon "kuollessa" pelaaja jatkaa kalloisen Skullyn ohjaamista. Tämä aiheuttaa pelaajalle melkoisesti harmaita hiuksia, sillä oikuttelevalla ohjattavuudella varustettu perus-Skully haastavimmissa kohdissa johtaa vääjäämättömään edelliseen tarkistuspisteeseen palaamiseen.

Skully tuntuu kokonaisuutena vähän innottomalta ja jopa persoonattomalta - peli ei hyödynnä pääkallomaista päähahmoaan - saati alkuasetelmaansa - persoonallisella tai kiinnostavalla tavalla, vaan tarjolla on haastavaa mutta sinänsä mukiinmenevää tasoloikintaa. Mittavasta seikkailusta irtoaa useammaksi toviksi pelattavaa yritteliäälle pelaajalle, mutta omintakeisempaa PS4-tasoloikintaa kaipaavilla on varaa valita kiinnostavampiakin nimikkeitä loppukesän loikintahetkiin.