Oceanhorn 2: Knights of the Lost Realm

Helsinkiläislähtöisen Cornfox & Brothersin vuonna 2013 julkaisema Oceanhorn: Monster of Uncharted Seas on jäänyt monen pelaajan mieleen vanhan liiton The Legend of Zelda -seikkailuja henkivänä kokonaisuutena. Omasta puolestani ensimmäinen Oceanhorn kuitenkin kaipasi enemmän omia ideoita ja suunnitteluratkaisuja, joiden myötä teos olisi onnistunut seilaamaan Zeldan varjosta väljemmille vesille. Esimerkiksi ikivihreän Okamin kaltaiset ansioituneet "Zelda-kloonit" ovat nimenomaan maustaneet Nintendon klassikkosarjasta tuttua seikkailukonseptia Okamin piirustelun kaltaisilla varsin omaperäisillä ominaisuuksilla. Viime vuonna älylaitteille ilmestynyt Oceanhorn 2: Knights of the Lost Realm ei turvaudu ihan näin radikaaleihin lisäyksiin, mutta ottaa huomattavan harppauksen ensimmäisestä Oceanhornista melkein kaikilla pelin osa-alueilla.

Kakkos-Oceanhorn alkaa, kun nimettömän ja vähäsanaisen sankarin kotikylä joutuu vieraan vallan jyräämäksi, ja päähenkilö lähtee hakemaan apua ihmisten Arcadia-valtakunnan pääkaupungista. Gen-peltiheikin ja Trin-soturittaren kanssa yksiin lyöttäytyvä sankari saa kuulla isolla kirkolla, että muinainen pahuus on nostamassa päätään uhaten hotkaista koko maailman kitusiinsa. Kolmikko joutuu matkaamaan maailmaa ristiin rastiin keräten taikaesineitä puolustautumista varten. Oceanhorn 2 sijoittuu ykkösosan kanssa samaan maailmaan, mutta pelin juoni nytkähtää liikkeelle noin tuhat vuotta ennen Oceanhorn-debyytin tapahtumia. Näin ollen sarjan ensimmäisen pelin käänteiden ei tarvitse olla tuttuja, mutta ensimmäisen Oceanhornin geneerisehköstä tarinasta jotakin muistaville on tarjolla kiinnostavia yllätyksiä ja käänteitä.

The Legend of Zelda ja Oceanhorn kuuluvat edelleen vahvasti yhteen. Tällä kertaa jatko-osan perimä on ammennettu uuden vuosituhannen Zelda-peleistä. Tiukan lineaarisesti etenevä Oceanhorn 2 nojaa luolastoineen ja avarahkoine ulkoalueineen Twilight Princessin ja Skyward Swordin kaltaisten klassikoiden varaan, ja toisen Oceanhornin näyttävä ja värikäs kuvasuunnittelu tuo mieleen viimeksi mainitun Zelda-teoksen. Breath of the Wildin kaltaiseen, täysin avoimen maailman tunnelmiin ei kuitenkaan päästä vielä tässä Oceanhornissa, vaikka pelin kiskoilta onkin mahdollista hypätä tutkimaan pieniä lisäluolastoja, joiden koluamisen myötä kokonaisuuden läpäisyyn vierähtää taatusti enemmän kuin luvatut 20 tuntia.

Tästä päästäänkin Oceanhorn 2:n kerta kaikkiaan komeaan ulkoasuun, jonka myötä toinen Oceanhorn lukeutuu niin televisioruudulla kuin Handheld-tilassakin Switchin näyttävimpiin peleihin. Komeat valaistusefektit tuliloitsujen räjähtäviä liekkimeriä myöten tekevät vaikutuksen, ja kauniisti loiskuvat aallot vakuuttavat niin vesistöjä kyntäessä kuin luolastojen matalikoissa kahlattaessakin. Latausajat kuluvat miellyttävän vikkelästi, mutta ulkoalueissa ja kaupunkikeskittymissä on havaittavissa ajoittain lievää ruudunpäivityksen takkuamista. Ykkös-Oceanhornissa oleellisessa osassa ollut seilaaminen meritaisteluineen on jäänyt kakkososassa harmittavan pieneen rooliin, sillä pelin ensimmäisellä kolmanneksella vaahtopäillä päästään ratsastamaan vain kerran. Kokonaisuus on ottanut aimo harppauksen toiminnallisempaan suuntaan, mikä kelpasi ainakin minulle.

Oceanhorn 2 eroaa edeltäjästään radikaalisti edellä mainittujen Genin ja Trinin myötä. Seikkailu ei etene tällä kertaa soolo-operaationa, vaan pelaajan ohjaamalla sankarilla on jatkuvasti vähintään yksi tekoälykaveri toiminnassa mukana. Touhu pysyy miellyttävän tekoälykkäänä melkein ongelmitta. Panin merkille, että useimmiten aktiiviset ja oma-aloitteiset Gen tai Trin olivat varsin usein vihollisen lyövän viimeisen iskun takana. Miekan ja kilven yhdistelmän varaan luottava sankari voi turvautua maastosta bongattaviin erikoisvarusteisiin, kuten vääjäämättä hajoavaan keihääseen tai sitten rajallisilla ammuksilla varustettuun muskettiin.

Kaaoottinen ja näyttävä toiminta kärsii kuitenkin parista mekaniikallisesta ongelmasta. Ensinnäkin Oceanhorn 2 ei tarjoa pelaajalle mitään mahdollisuutta lukittautua viholliseen, ja nopeat vihut livahtavat hälyttävän usein ruudun ulkopuolelle. Turhauttavimmillaan tämä johtaa siihen, että pelaaja yrittää väistellä iskuja ja samalla väännellä oikealla tatilla kameraa vihollisten oletettuun suuntaan. Myös tekoälykavereiden käskyttäminen on asemoitu Oceanhorn 2:n käyttöliittymään vähän erikoisella tavalla. Ohjeistuksia jakavan pelaajan on avattava R-olkanapilla toimintapeleistä tuttu pyöreä tavaravalikko, jonka kautta hahmoja pitää käskyttää kömpelösti hyökkäämään tietyn vihun kimppuun tai lyömään pulmaan liittyvää vipua. Jälkimmäisissä aivopähkinöissä kaverien seura ja kyvyt pääsevät kuitenkin hauskasti hyötykäyttöön, kun Trinin bumerangilla voi aktivoida ulottumattomissa olevia vipuvarsia ja kahvoja. Moninpelimahdollisuutta ei ole tarjolla, eikä se välttämättä oikein istuisikaan kakkos-Oceanhornin suoraviivaiseen pirtaan. Ehkä kolmososassa sitten?

Pelin sankari saa seikkailun alkutaipaleella käyttöönsä ihmeaseen, jolla voi ampua loitsuluoteja taistelun ja seikkailun tueksi - parannusloitsut ja edellä mainitun tulimyrskyn kaltaiset sotaisammat taikomiset lähtevät liikkeelle päähahmon olan taakse hyppäävän räiskintänäkymän turvin. Ammuksia jaellaan varsin avokätisesti, jos pelaaja jaksaa huitoa Zelda-henkisesti puskia ja ruukkuja miekallaan, ja onpa räiskimiseen lisätty vähän strategiointiakin. Tavallisiin luoteihin ja taikapaukkuihin voi lisäillä maagisia sirpaleita, jotka muuttavat loitsujen ominaisuuksia varsin kouriintuntuvasti latausaikojen ja tuhovoimaisuuden kannalta. Suojista paukutteleva pelaaja voi räimiä vihollisjoukosta yksittäisiä vihuja kertalaakista kankaalle napakalla pääosumalla.

Fantasiatarinoiden kliseitä hillityn itsetietoisesti hämmentävä - ja latteaa dialogia veivaava - tarina ei ole missään tapauksessa Oceanhorn 2:n vahvimpia valtteja, mutta juoni kannattelee kokonaisuutta kiinnostavalla tavalla. Hitaasti aukeavat salaisuudet ja nopeat käänteet tempaisevat pelaajan kyllä mukaansa, vaikka juoni ei välttämättä muistuttaisi itsestään muuten kuin kartalla näkyvänä keltaisena kuvakkeena ohjaamassa pelaajaa eteenpäin. Tarinassa näkyvänä ja kuuluvana teemana toimiva ritarillisuus ja valtakunnan puolustajuus eivät kuitenkaan muutu pelissä kovinkaan kouriintuntuvaksi lisäykseksi, vaan hieman tylsästi päähenkilölle kartuttavat kokemuspisteet nostavat tämän arvonimeä, ja uuden tittelin saavuttamisesta palkitaan tavarakapasiteetin lisäämisellä ja pienellä rahasummalla. Oceanhorn 2 ei kuitenkaan muutu suuntaan tai toiseen riippuen siitä, onko päähahmo kadetti vai ritari.

Oceanhorn 2 on onnistunut ja luontevasti rullaava jatko-osa, josta tekijöiden kasvanut kunnianhimo huokuu kauas. Tekemistä ja toimintaa on mukana entistä enemmän, mutta suuri seikkailu kulkee eteenpäin tavalla, jota en suoraan sanottuna olisi osannut tai uskaltanut odottaa ensimmäisen Oceanhornin perusteella. Muutamista mekaniikallisista terävistä kulmista ja tarinallisesta onttoudesta huolimatta Oceanhorn 2 on hauska ja viihdyttävä pelipaketti, jonka värikkäässä pelimaailmassa tulee viihdyttyä helposti tovi jos toinenkin.