Siinä missä aiemmat FIFA Streetit olivat jopa karikatyyrimäisiä arcade-pelejä, on uuden polven FIFA Streetissä selvästi realistisempi ote. Pelissä ei nähdä sen enempää sarjakuvamaisia ammattipelaajia kuin liekehtiviä potkujakaan. Palloilu on silti ennen kaikkea leikkisää kikkailua kujilla, eikä taktista liigafutista isoilla viheriöillä. Kehittäjien tavoitteena onkin ollut mallintaa erilaisia street-futissarjoja ympäri maailman sellaisina kuin ne ovat. Mukana on varsinaista FIFA-sarjaa vähemmän lisensoituja pelaajia, ja kaiken keskiössä on oma pelaaja ja oma jengi, jota yritetään kehittää paikallistasolta aina maailmantasolle asti.
Jos on koskaan nähnyt esimerkiksi brassijunnujen taiturimaista pallonkäsittelyä, tietää ettei realismi ole alkuunkaan huono lähtökohta tällaiselle pelille. Hulppeita peippejä, suunnanvaihtoja ja saksipotkuja voidaan tehdä ilman yli-inhimillisiä voimia antavaa turbomoodiakin. Kuten EA:n peleille on tyypillistä, kikat on istutettu ohjaimen oikeaan analogisauvaan, joten niiden käyttö vaatii taitoa. Esimerkiksi pallon nosto vauhdissa takaa pään yli ei tapahdu pelkällä napinpainalluksella, vaan oikeanlaisella tatinliikkeellä.
Pienillä kentillä kaksinkamppailut ovat ratkaisijanasemassa, ja hienoista ohituksista palkitaan urakehitystä nopeuttavin tyylipistein. Sumppuun ajautuessa pelaajan voi lukita paikalleen vasemmalla liipaisimella, minkä jälkeen suuntaohjaimella on mahdollista pyörittää palloa jaloissaan vastustajien ulottumattomissa. Kun liipaisimen vapauttaa sopivan tilaisuuden tullen, ujuttaa pelaaja pallon vastustajien ohi ja jättää nämä kuin kebabkioskille.
Pelin ongelmat eivät koske niinkään pallonkäsittelyä, joka on näyttävää ja melko autenttisen tuntuista. Sen sijaan riemu latistuu kelvottoman tekoälyn ja ontuvan kontaktipelin vuoksi. Pelistä selvästi haluttu hyökkäysvoittoista, mutta tasapaino horjuu, kun puolustamisesta on tehty tarpeettoman kömpelöä.
Kontaktipeliä on yksinkertaistettu siinä määrin, ettei hyökkääjä voi selin suojata palloa eikä puolustaja toisaalta päästä iholle. Pelaajien välillä tuntuu melkeinpä olevan näkymätön seinä, joka vähän antaa periksi, mutta ei koskaan anna puolustajan varsinaisesti koskettaa hyökkääjää. Pallonryöstöä ei helpota sekään, että sitä varten tarkoitettu liike on auttamattoman hidas ja jättää helposti räpiköimään metritolkulla ohi vilahtavan hyökkääjän jälkeen. Tällainen suunnittelu antaa kyllä tilaa kikkapelaajille, mutta tekee pelistä yllättävän epäluonnollisen ja mekaanisen tuntuisen.
Pelaamista haittaa myös tekoälyn kyvyttömyys lukea ja ennakoida tilanteita. Esimerkiksi selustan suojaus jää haaveeksi ja usein pelaaja löytää itsensä alimpana miehenä yrittämästä epätoivoisesti saada palloa vastustajalta ennen kuin tämä pyyhältää yksin maalintekoon. Lisäksi tekoäly esittää paikoin todellisia älynväläyksiä, kuten pallon kuljetuksia omaan maaliin. Tämän takia yksinpelissä tuntuukin olevan yhtä suuri merkitys tuurilla kuin taidolla. Sääli sinänsä, sillä matka slummien jämätiimistä maailmanluokan tähtijengiksi on ihan kohtuullisesti aseteltu ja tarjoaa useita variaatioita katufutiksesta.
Joskus matseja pelataan hyvin pienillä laitojen ympäröimillä kentillä, joskus otetaan hieman ammattimaisempi lähestymistapa isommilla, viivoin rajatuilla sisäkentillä. Mielenkiintoisia variaatioita ovat etenkin ottelut, joissa tyylipisteet menevät pankkiin ja aktivoituvat oman tiimin maalatessa. Mikäli vastustaja ehtii tehdä maalin ensin, pankki hylätään. Myös Last Man Standing leikittelee riskinotolla; jokainen tehty maali verottaa yhden pelaajan omasta joukkueesta, joten viimeistä tarvittavaa maalia voi joutua peippailemaan yhdellä pelaajalla jopa neljää vastaan.
Moninpeli lieventää tekoälyn aiheuttamia ongelmia, mutta esittää omat erikoiset rajoitteensa. Verkkopelissä voi nimittäin pelata vain omalla joukkueella ja vain perinteisempiä ottelumuotoja. Niinpä lisensoidut joukkueet ja Freestyle-matsit jäävät verkkopelin ulkopuolelle. Pelin ansioihin voi tosin lukea sen, että verkossa on mahdollista pelata yksittäismatsien lisäksi pieniä kausia ja turnauksia. Verkkopeli kartuttaa myös oman joukkueen kokemuspisteitä, joilla vahvistaa ihan mielellään joukkueensa roolituksia ja avaa pelaajille uusia kikkoja.
Parhaimmillaan FIFA Street on kuitenkin samalla sohvalla pelattuna. Yksittäisotteluissa koko pelin sisältö on vapaasti käytettävissä ja kaverin jallittaminen taiturimaisin elkein herättää aina metakkaa. Se on juuri sitä, mistä katufutiksessa pohjimmiltaan on kyse: pelaamisen ilosta. Tätä riemua ei vain ole kyetty venyttämään satunnaisia moninpelikarkeloita leveämmälle alalle, ja useat kömmähdykset tekevät kokonaisuudesta keskenkasvuisen tuntuisen - aivan kuin peli olisi painettu väkisin FIFA 12:n ja 13:n väliin.