Metroid Dreadissa pelaaja ja peli käyvät kahdenvälistä keskustelua

Pelikonsolit ovat jo vuosia sitten muuttuneet sosiaalisiksi viihdekeskuksiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että laitteen käynnistyessä ruudulla näkyy jos jonkinlaista mainosta, ja siinä sivussa ilmoituksia pelikavereiden tekemisistä. Jos tapana on vielä olla aktiivinen jossakin verkkopelissä, alkaa pian näkyville pompahdella pelikutsuja kavereilta. Kaikki tämä on nykyaikaa, ja muihin yhteydessä oleminen on hieno asia. Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä, ja kokea hetki vain ja ainoastaan pelin kanssa kahdestaan ilman, että muu maailma millään tavalla muistuttaa olemassaolostaan.

Mercury Steamin kehittämä Metroid Dread julkaistiin 8. lokakuuta 2021 Nintendo Switchille, ja kyseessä on monin tavoin huippuunsa hiottu näkemys siitä, mistä esimakua antoi jo vuoden 2017 Nintendo 3DS -peli Metroid: Samus Returns. Muihin sarjan peleihin verrattuna Metroid Dread on pinnan alla hyvinkin lineaarinen kokemus, ja se saattaa harmittaa vanhemman polven Metroid-faneja. Olotila on silti mitä mahtavin, kun lopettaa vastaan pyristelemisen, ja antaa pelin johdattaa haluamaansa suuntaan.

Nintendo Switch ei käynnistyessään lykkää eteeni kaikenlaisia mainoksia ja muuta tauhkaa. Muusta maailmasta kertoo alkuruudussa ainoastaan linjoilla olevien ystävien lukumäärä vasemmassa yläkulmassa. Ja kun käynnistän Metroid Dreadin, lakkaa ulkopuolinen maailma kokonaan olemasta. Jo alkumusiikki kuljettaa tieteistunnelmaan, ja siitä eteenpäin maailmankaikkeudessa on olemassa vain kaksi asiaa: minä ja peli käymässä kahden keskinäistä vuoropuhelua. Telakassa (tai käsissä) oleva Switch OLED -konsolini on niin hiljainen, että sekin häipyy jonnekin taustalle vetämättä huomiota itseensä.

Metroid Dreadista on siis tietoisesti jätetty se sosiaalinen elementti pois kokonaan, ja pidän ratkaisua erittäin hyvänä. Se on muistutus wanhan hywän ajan videopelaamisesta. Aikakaudesta, jolloin käsite ”epäsosiaalinen nörtti” sai alkunsa. Minulle Metroid Dreadin pelaaminen tuottaa hyvään fiktiiviseen romaaniin verrattavan kokemuksen. Hetken ajan ei ole olemassa muuta kuin minä ja se maailma, jonka kirja (tai peli) eteeni asettaa. Metroid sopii pelinä juuri tähän tarkoitukseen mitä parhaiten, sillä alusta asti juuri Metroid on luonut pelaajalleen eristyneisyyden tunnelman. On vain intergalaktinen palkkionmetsästäjä Samus Aran, joka taistelee yksin milloin mitäkin avaruuden mörrimöykkyä vastaan.

Toivottavasti tulevaisuus toisi mukanaan näihin moderneihin viihdekeskuksiin - joita myös pelikonsoleiksi kutsutaan - jonkinlaisen yhden napin toiminnon, jolla voisi halutessaan sulkea kaiken sosiaalisen vähäksi aikaa ulkopuolelle. Brutaalina keinona pystyy tietenkin koska tahansa sammuttamaan oman verkkoyhteytensä ja sulkemaan kännykkänsä, mutta samaan lopputulokseen olisi mukava päästä hellemmilläkin keinoilla.

Metroid Dread palauttaa mieleen sen, ettei pelaamisen aina tarvitse olla sosiaalista toimintaa.