Pelimediassa on kirjoiteltu viime aikoina laajasti mahdollisesta korruptiosta ja ostetuista arvioista. Ilmiö on minulle tuttu jo lapsuudesta, jolloin ostin kirjakaupasta värikkäitä ja koreita englantilaisia pelilehtiä, jotka olivat kertaluokkaa komeampaa katseltavaa kuin niiden siihen aikaan ainoa kotimainen kilpailija.

Jokin näissä lehdissä kuitenkin pisti ihmetyttämään, nimittäin ne arvosanat joita niissä jaettiin. Kymppiä ja ysiä laidasta laitaan, samalla kun nämä pelit saivat suomalaisessa versiossa ehkä seiskaa. Tämä ei ole kaikissa tapauksissa muuttunut vielä nykyäänkään.

Suomalaisena pelitoimittajana on samalla helppoa ja hankalaa olla, ainakin mitä korruptioon tulee. Helppoa siksi, että suuria julkaisijoita ei oikeasti kauheasti kiinnosta alkaa lahjoa näin pienen kieli- ja siten markkina-alueen edustajaa; hankalaa sen vuoksi, että olemme kaikesta kaukana.

Etäisyydet pakottavat meitä ottamaan vastaan julkaisijoiden maksamia matkoja kaukomaille uusia pelejä katsomaan, koska muuten kustannukset kävisivät nopeasti rampauttaviksi. Tästähän meitä ruoskitaan eräiden Britanniassa tukikohtaansa pitävien kilpailijoiden toimesta, mutta tiedättekö, kun itsellä on kävelymatka mediatapahtumaan, on helppo kiillottaa omaa kilpeään.

Vaikuttaako minun arviooni se kuka economy-paikkani lentokoneessa on maksanut? Oikeasti? Tuurilla saatan muistaa millä lentoyhtiöllä olen kulloinkin aamuyöstä lentänyt. Glamour on poistunut bisnesmatkustamisesta kauan, kauan sitten, ja minulle on jotakuinkin yhdentekevää kenen nimikirjoitus maksukuitissa on.

No entäpä hotellit sitten? Yleisesti ottaen bisneshotelli on bisneshotelli on bisneshotelli. Jos matka kestää yön yli, ja kaikkihan niistä eivät kestä edes sitä, käydään hotellissa nukkumassa lyhyet yöunet ennen aamulla lähtevää lentoa. Jälleen kerran, kuitissa seisova nimi jää yhdentekeväksi.

Mutta nämä ovat yleistyksiä. Otetaanpa mukaan pari esimerkkiä elävästä elämästä, ja skaalan kahdesta eri päästä.

Karu reissu Pariisiin:

Nousin viiden jälkeen aamulla ehtiäkseni Tukholman kautta poikkeavalle lennolle Pariisiin. Ilma oli sateinen ja turbulentti, kuten ilmailupiireissä sanotaan, ja jo nopea hyppy Tukholmaan pyyhki pois kaikki aamiaishalut. Lennon toinen osa ei varsinaisesti parantanut tilannetta, mutta mieltä lämmitti ajatus julkaisijan tarjoamasta päivällisestä.

Ankealta Charles de Gaulle -lentokentältä otin hetken säätämisen jälkeen vähiten hämäräperäiseltä vaikuttaneen taksin, joka onnistui kuitenkin tienaamaan itselleen tuplataksan vanhalla turistihuijauksella. Vahingot sai kuitenkin korvattua julkaisijan rahoilla.

Pitkän taksiajelun jälkeen julkaisijan sihteeri neuvoi minut ensin väärään rakennukseen, mutta pääsin sitten kuitenkin lopulta pelin ääreen, jota testattiin muiden toimittajien kanssa parin tunnin ajan. Tästä siirryttiinkin suoraan pelin tuottajan kyselytunnille, jossa minä vaikutin olevan ainoa joka oli mitenkään valmistautunut tilaisuuteen tai halusi kysyä yhtään mitään. Mainittakoon, että muut toimittajat olivat saapuneet paikalle huomattavasti lähempää.

Tämän jälkeen odotin tietysti päivällishetkeä, mutta julkaisijan edustaja ilmoittikin tapahtuman olevan sitten tässä, ja että minulle oli tilattu taksi takaisin kentälle. Aikaa olisi vielä ollut, mutta edustajan mukaan Pariisin liikenteessä voi vierähtää tunti jos toinenkin, joten minut ohjattiin odottamaan taksia kadunvarteen.

Taksimatka olikin pitkä (mutta puolet halvempi) ja sen lopuksi pääsin lentämään taas Tukholman kautta kotimaahan. Koska de Gaulle ansioitui jälleen kenttänä, pääsin nappaamaan nopean voileivän vasta Tukholmassa, ja "oikeaan" ruokaan pääsin käsiksi pistäytyessäni nakkikioskilla Suomessa puolenyön aikaan. Nukkumaan pääsin kahdelta yöllä.

Luksusta Lontoossa:

Minut oli kutsuttu kolme päivää kestävään arviotilaisuuteen, johon toimittajat lennätettiin pääosin jo päivää ennen, jotta nämä voisivat käydä pelin kimppuun hyvien yöunien raikastamina. Kentältä minut nouti oma kuski isolla Mersulla, ja toimitti luksustunnelmissa oikein mukavaan neljän tähden hotelliin Lontoon keskustassa. Täältä kävimme vielä samana iltana PR-edustajan kanssa yhdessä Jamie Oliverin monista ravintoloista.

Seuraavat päivät olivat toistensa kopioita. Hotelliaamiaisen jälkeen käveltiin julkaisijan toimistolle, jossa pelattiin täysiä päiviä neljän tunnin erissä. Välillä nautittiin paikalle tilattuja leipiä tai pizzaa, ja saatavilla oli jatkuvasti myös virvokkeita ja pikkunaposteltavaa. Päivän päätteeksi mentiin taas johonkin laadukkaaseen ravintolaan ja sieltä pubiin, tietenkin julkaisijan piikkiin.

Tapahtuman päätteeksi omat kuskit toimittivat ulkomaalaiset takaisin lennoilleen, joilta vielä ehti kotiin siedettävään aikaan. Mukaan tarttuivat hassut pahviset kaiuttimet, joita koristivat julkaisijan kahden menestyneimmät pelisarjan kuvat.

Kuka voitti?

Kummassakin tapauksessa lukija, koska vaikka ensimmäinen reissu oli suoraan sanottuna paska, ja toinen taas verrattavissa pieneen pelilomaan, ei niillä ollut varsinaisesti mitään tekemistä pelien itsensä kanssa. Peli on peliä ja ravintola on ravintola, ja katsoisin että useimmat toimittajanhommia tekevät osaavat tehdä eron näiden kahden välillä. Ongelmia syntyy vasta kun PR-väkeä alkaa luulla oikeiksi kavereikseen.

PR-mies ja -nainen ovat siitä mielenkiintoisia otuksia, että näille maksetaan selvää rahaa toimittajan kanssa kaveeraamisesta. Joskus voikin olla vaikeaa uskoa, että kun sinä lähdet kentälle, saapuu paikalle uusi ryhmä, jonka kanssa ollaan kaveria ihan samalla lailla.

Muistan eräänkin juttumatkan, jolla nuorempi freelancer Tanskasta ihmetteli minulle kuinka mukava ihminen julkaisijan värväämä PR-nainen olikaan, ja miten vähän hävetti, kun tämä osti meille koko ajan juotavaa. Heppu oli jo kaivamassa omaa lompakkoaan seuraavaa kierrosta varten, kun kenties hieman isälliseen sävyyn opastin hänelle, että huolimatta leppoisasta tunnelmasta kyseinen henkilö teki juuri tällä hetkellä työtään, eikä hän todellakaan tarjonnut meille omasta taskustaan. Ikävä sanoa, mutta tälle kaverilla tämä tuli jonkinlaisena suurena paljastuksena.

Uskon kuitenkin, että valtaosa pohjoismaisesta pelilehdistöstä on liikenteessä hyvin aikein ja reilulla asenteella. Huomaan silti itsekin, että PR-väen sosiaalisiin leikkeihin on hyvin helppoa lähteä mukaan. Ketäpä ei imartelisi sliipattu seuralainen, jota todella vaikuttaa kiinnostavan kaikki mitä sinä höpiset. Eihän näin mukavalle tyypille halua tuottaa pettymystä huonolla arvosanalla, eihän?

Onneksi arvioita ei kuitenkaan kirjoiteta huppelissa PR-henkilön katsellessa olan ylitse, vaan ne naputellaan kotona tai kiireisemmässä tapauksessa lentokentällä, josta on viihde kaukana. Suitsutus ja karnevalismi jäävät jonnekin sinne Pohjanlahden ylle, mikä on varmasti julkaisijoiden kannalta murheellista, mutta aina pieni voitto reilulle pelijournalismille.

Digiexpo 2012 toi taas yhden katon alle jos jonkinmoisen kokoelman erilaisia messuja, skeittaamisesta salibandyyn ja hifisälästä peleihin saakka. Vaikka en olisikaan Gamereactorilla hommissa, olisin varmaan päätynyt vierailemaan lähinnä pelipuolella.

Perinteisestikin kyseinen tapahtuma on ollut sekametelisoppa, jossa joukko yksinään liian pieniä messuja yhdistää voimansa yhden viikonlopun ajaksi. Tänä vuonna ohjelmistossa oli pyritty panostamaan peliviihteeseen erilaisten turnausten sekä pelialaa työpaikkana buffaavan sisällön avulla, mutta mikäs meitä oikeasti kiinnostaa? No ne pelit tietenkin.

Valikoimaa oli toki kiitettävästi, mutta mukana oli myös jo julkaistuja tai ainakin mediassa runsaasti reposteltuja pelejä. Hupaisaa kyllä, Medal of Honor: Warfighterista oli kokeiltavana rajoitetumpi versio kuin minkä kuka tahansa saattoi jo ostaa. Yhtenä todellisena houkuttimena oli tietenkin Wii U, koska harvemminhan sitä pääsee näkemään vielä myyntipäiväänsä odottavaa konsolia.

Nintendon paljontoitottama epäsymmetrinen moninpeli olikin mielenkiintoinen elämys, koska olemme jo tottuneet selviönä siihen, että moninpelissä tasapainotus on kuningas. Toki tietynlaista tasapainoa haettiin myös New Super Mario Bros. U:ssa, jossa yksi pelaajista pystyy luomaan tasoja toisten pelaajien avuksi tai esteeksi, mutta usein molemmiksi kun stylus vähän lipsahtaa.

Se mikä minut oli kuitenkin saanut paikalle oli uusi Sim City. Harmi kyllä lehdistölle tarjoiltiin vain Gamescomissa nähtyä koodia, joka ei ollut jo tehtyjen ennakoiden vuoksi kovin mielenkiintoinen Gamereactorin kannalta, mutta olin itse silti sangen mehuissani päästessäni viimeinkin käsiksi tähän uutuuteen.

Paikalla oli myös kaksi tuottajaa, jotka eivät yleensä ole pelijournalistille niitä jännimpiä ihmisiä, mutta jotka tällä kertaa paljastuivat Sim Cityn vanhoiksi ja innokkaiksi faneiksi. Haastattelusta tulikin näin enemmän yhteinen hehkutussessio, jonka jälkeen pääsin käsiksi itse peliin.

Täytyy myöntää, että uusi Sim City näyttää minusta konsoliajan lapselta, vaikka se onkin PC/Mac-peli. Tässä on tosin ehkä enemmänkin kyse tulkintatavoista. Peli kun on nätti, helppo hahmottaa, eikä sen käyttöliittymä nojaa siihen, että pelaaja viilaa jokaisen ulkohuussin ja pyörävajan itse paikalleen. Tontit lohkotaan aiempaa ruutukaavaa orgaanisemmin maisemasta, ja niiden sisältö kehittyy riippuen vallitsevista olosuhteista.

Kaikkia tällainen ei tietenkään miellytä. Myönnän, että itsekin tykkäsin vallan hyvin vanhoista, selkeistä kuvioista joissa sähkö- ja viemärilinjatkin vedettiin erikseen. Nythän ne tulevat valmiina infrastruktuuripakettina teiden kanssa, joka tarkoittaa, että pelaajan täytyy luopua osasta aiempaa kontrolliaan.

Onko kaikkea pakko sitten hallita? Ne persoonallisuudet joihin kaupunginrakentelupelit vetoavat kokevat monesti näin, ja tunnistan piirteen myös itsessänikin. Oma visio on aina rakas asia, ja sen toteuttamisestahan tässä genressä on kyse, eikö?

Vastaus on: kyllä, mutta. Sim City ei ole vain tyhjä taulu johon pelaaja maalaa oman kaupunkinsa. Kyseessä on kokonaisvaltaiseen simulaatiopohjaan nojaava peli jolla on omat sääntönsä ja kommervenkkinsä. Vihje löytyy jo nimestä. Pelaaja pääsee luomaan elävää rakennelmaa, jolla on kuitenkin oma luonteensa, eikä tämä aina taivu suorakulmaan.

Kysehän on aina ja jatkuvasti makuasioista, mutta oma mielipiteeni on, että millimetripaperia ja lyijykyniä saa kyllä kaupasta jos haluaa suunnitella jotain täsmälleen oman mielensä mukaan. Vaikka sainkin vierailla Sim Cityssä vain hetkisen, vakuutti se minut siitä, että vaikka ulkoasu onkin aiempaa pyöristetympi ja käyttäjäystävällisempi, ovat pelin ydin ja perusarvot vielä paikallaan. Maaliskuu on edelleen sietämättömän kaukana.

Pan Vision Playground on pohjolan suurin pelialan tapahtuma. Se ei ole sellainen uusien julkaisujen ja paljastusten sikermä kuin E3 tai Gamescom, mutta sillä on oma, kasvava asemansa kentällä. Kun kutsu kävi käydä tänä vuonna tarkastamaan Kööpenhaminan leikkikenttää, oli Gamereactor luonnollisesti mukana menossa.

Lehdistö on Playgroundissa vähemmistössä, ja tuhatpäisestä yleisöstä löytyi yli tuplasti enemmän jälleenmyyjien edustajia. Tämä näkyi myös esittelyissä, joissa eri julkaisijat EA:sta aina Ubisoftiin korostivat omien tuotteidensa myyvyyttä erilaisille kohderyhmille. Toimittajia esitykset kävivät välillä hymyilyttämään, koska kaupan kieli ei ole aivan sitä mitä me lukijoillemme kirjoitamme peleistä. Kaupallisuus ja karut totuudet eivät vain sovi yhteen.

Mutta päästiinpä tapahtumassa myös käsiksi itse tuotteisiin. Tänä vuonna tarjolla oli tilaisuus pelailla esimerkiksi Diablo III:a, Modern Warfare 3:a sekä Batman: Arkham Cityä, unohtamatta kuitenkaan uutta Soniccia, Resident Evil: Raccoon Cityä tai Ace Combatia. Osa peleistä teki suuremman vaikutuksen kuin toiset, ja muun muassa omat jo syvälle hautautuneet Diablo-taipumukseni heräsivät pitkästä talviunestaan katsellessani Blizzardin tuoretta luolakomppausta.

Myös esittelijöissä on eroa. Tällä kertaa pokaali innostavimmasta suoritukselle pitäisi ehdottomasti ojentaa Rocksteadyn yhteisöpaimenelle, Sarahille, joka jaksoi kannustaa jokaista Arkham Cityn kokeilijaa alusta loppuun saakka, jakaen koko ajan oivia taisteluvinkkejä. Matsien välissä tämä vielä jaksoi antaa todella mainioita haastatteluja. Jos peli ei olisi jo valmiiksi kiinnostanut, olisin nyt ehdottomasti valmis antamaan sille mahdollisuuden.

Täytyy sanoa, että tämän vuoden sijainti Playgroundille oli, no, mieleenpainuva. Kun bussit kääntyivät poispäin Kööpenhaminan keskustasta, suunnaten sen sijaan melkoisen rosoiselle satama-alueelle rahtikontteineen ja teollisuushalleineen, vitsailivat monet meidän joutuneen jonkinlaiseen journalisti-versioon Hostellista. Tapahtuma ei onneksi kärsinyt liikaa sangen industrial-uskottavista puitteistaan, ja illan edetessä karu ympäristö oli jo unohdettu.

Tämänkertainen leikkikenttä oli lopulta vallan viihdyttävä kokemus, jossa pääsi niin kokeilemaan kuin näkemäänkin laajan siivun tulevista pelijulkaisuista. Siellä nähtiin myös harvinaisempia näkyjä, kuten Sonic joraamassa PR-edustajien kanssa We Dance 3:n merkeissä illan edetessä kohti keskiyötä.

Toimituksen kannalta hauskaa oli se, että me suomipojat pääsimme paiskaamaan kättä tanskalaisten virkaveljiemme kanssa. Gamereactorissa työskentelee suuri määrä pelitoimittajia eri maista, mutta näemme toisiamme lähinnä niin kuin tekin meitä, videoarvosteluissa. Saatiinpa myös päätoimittaja Arttu kameran eteen Rasmuksen kanssa jutustelemaan Gears of War 3:sta.