Jumanji: Welcome to the Jungle

Alkuperäinen Jumanji nähtiin valkokankailla 1995. Se oli mukavan menevä seikkailuelokuva, joka toimi hyvin sekä perheen nuorimmilla että myös vanhemmilla katsojilla. Täydellisesti se ei ole aikaa kestänyt, sillä vaikka Robin Williamsin kohkaamista katselee mielellään, saa juonen reikäpäisyyttä ja kökköjä tehosteita naureskella.

Jatko-osa on ollut todella pitkään Hollywoodin "tuotantohelvetissä". Vuosien varrella kakkosta yritettiin tehdä monen monta kertaa, mutta syystä tai toisesta leffaa ei saatu aikaan. Robinssonin poismenon jälkeen mahdollisuus kuitenkin ilmestyi kokonaan uudenlaiselle "reboot"-vedolle, joka pohjaa vain löyhästi alkuperäisteokseen.

Tällä kertaa lautapelin viidakkomagia ei vuoda tarinassa oikeaan maailmaan, vaan neljä lukiolaisopiskelijaa vedetään suoraan pelin maailmaan. Moderni idea on totta kai ollut tehdä Jumanjista videopeli, joten myös toiminta nappaa enenevässä määrin videopelilogiikasta lisäelämineen ja sen sellaisineen. Tämä ratkaisu toimii kohtalaisesti, mutta aika paljon mukana on myös päättömyyksiä, jotka osoittavat etteivät käsikirjoittajat mitään erityisiä videopelien asiantuntijoita ole olleet.

Merkittävin tekijä Jumanjissa ovat koululaiset, jotka heräävät pelissä uudenlaisissa kehoissa pelin hahmojen mukaan. Stereotyypit pistetään tietysti uusiksi, sillä nörtti pääsee rällästämään lihaskimppuna Dwayne "The Rock" Johnsonin saappaissa ja koulun liikuntasankari kutistuu hauskuttamaan apurina Kevin Hartin näyttelemänä. Vastaavasti itsestään epävarma pinko hyppää uhkevan Karen Gillanin esittämään hahmoon ja koulun pinnallisin suosittu tyttö joutuu etsimään nöyryyttään Jack Blackin sukissa. Näyttelijät itse vetävät roolinsa hyvin ja paketti tuntuu paperilla hyvältä. Harmi vaan, ettei käsikirjoitus keksi mitään kummallista hahmoille, vaan jokainen ratkaisu ja käänne on ahdistavan ennalta-arvattava kaikkine elämän oppintunteineen.

Audiovisuaalisesti Jumanji: Welcome to the Jungle on värikästä ilotulitusta. Leffateattereissa se toimi paremmin kuin Blu-raylla, mutta ei sen silti tarvitse efektien ja lavasteympäristöjen kanssa hävetä. Äänimaailma on sen sijaan yhtä tyypillistä kuin voisi ennakoida, joten fiilis jää aika vajaaksi. Jumanji käy hyvin perjantai-illan perusviihteestä, mutta ei sitä voi mitenkään nostaa esille massasta. Blu-ray-julkaisu on samalla tavalla peruskauraa. Lisämateriaalit ovat rasittavaa tekijöiden omakehua ja selkääntaputtelua, ja valikot pakotettuneine trailereineen ovat suoraan sanoen kehnot. Kannattaa siis mieluummin vuokrata tai katsoa suoratoistopalvelusta.