Ad Astra

Pienen hiljaiselon jälkeen Brad Pitt on taas kunnostautunut näyttelemisen saralla. Mies sai oikeutetusti jo sivuosastaan Oscar-ehdokkuuden Tarantinon Once Upon A Time In Hollywood -elokuvasta. Pittin toisessa viime vuoden elokuvassa, Ad Astrassa, hän vetää kunnioittavan pääosan. Vaikka elokuva ei Oscar-ehdokkuuksien puolesta tunnustusta saanutkaan kuin tekniseltä osalta, on kyseessä silti vaikuttava elokuva.

Astronautti Roy McBridelle (Brad Pitt) tulee yllättävä kutsu huippusalaiseen tehtävään. Tunnistamaton voima uhkaa tuhota maapallon, jonka syy pitäisi selvittää ja neutralisoida ennen kuin on liian myöhäistä. Roylle tehtävä on kuin räätälöity. Mies kun pysyy luonnottoman rauhallisena haastavimmissakin tilanteissa, mutta myös siksi, että uhkan takana vaikuttaisi olevan hänen 30 vuotta sitten avaruuteen kadonnut isänsä.

Ad Astra on vähintäänkin mielenkiintoinen tapaus niin visuaalisesti kuin kerronnallisesti. Varsin syvällisiä pohdiskelevaan, rauhalliseen kerrontaan sysätään vähän väliä vauhtia menevistä toimintaosuuksista. Yllättävä tyylilajien sekoittelu kaikessa omaperäisyydessään tuntuu aluksi hiukan kummalliselta, mutta on loppujen lopuksi erityisen piristävä veto. Yksikään kohtaus ei ole millään muotoa turha, vaan syvemmällä tasolla jokainen niistä heijastelee elokuvan hahmojen näkemystä koetusta maailmasta. Elokuvaa voi lähestyä niin filosofiselta kuin viihteelliseltä kantilta, ja silti löytää etsimänsä.

Brad Pitt ammentaa vuosien näyttelykokemuksensa vahvasti vähäsanaiseen McBride-hahmoon. Määrätietoinen ja systemaattisesti toimiva hahmo kiehtoo salaperäisyydellään ja onnistuu löytämään uskottavan tasapainon uskomattomassa ympäristössä. Hahmon kasvoilta on luettavissa autenttista kaipuuta ja hämmennystä tämän tehdessä matkaa kohti vuosikymmeniä piinanneita kysymyksiä. Loput näyttelijöistä, kokemuksistaan ja taidoistaan huolimatta, ovat ainoastaan välietappeja päähahmon matkalla tuntemattomaan.

Elokuvan visuaalinen ilme tehostaa monijakoista kerrontatyyliä. Elokuva huokuu niin sanottua retroscifiä 60- ja 70-luvun scifisarjojen tyyliin. Isoilla mekaanisilla napeilla ja kirkkailla valotauluilla on luotu hämmentävä yhdistelmä uskottavaa mutta vanhanaikaista tieteisympäristöä. Ammattitaidolla toteutetut efektit ja näyttävät lavasteet saavat maailman hengittämään hienosti, ja myyvät elokuvan synkähkön ja askeettisen tunnelman. Upea kuvaus korostaa kylmän avaruuden kauneutta ja yksinäisen ihmisen pienuutta maailmankaikkeudessa.

Ad Astra on kuvattu filmille ja siirretty siitä 4K-resoluutioon. Filmikuvaus antaa elokuvalle miellyttävän orgaanisen ilmeen, joka sopii hienosti tarinaan. 4K-natiiviresoluutiossa kuva on kauttaaltaan upean tarkka. Erityisen rakeisissa kohtauksissa tarkkuudesta tosin muodostuu jo pientä ongelmaa sen tehostaessa rakeisuutta entisestään. HDR vahvistaa hienosti elokuvan valoisuutta erilaisten efektien kautta, ja luo sopivaa lämpöä kylmään tyhjyyteen.

Visuaalisesti säväyttävä ja tarinallisesti ajatuksia herättävä Ad Astra ei välttämättä aukea jokaiselle. Tyylilajien sekoittelu korostaa kuitenkin persoonallisuutta ja nostaa elokuvan tyypillisten toimintaeeposten ja monimutkaisten tieteissekoilujen yläpuolelle. Itse koen sen olevan viime vuoden mielenkiintoisimpia ja kiehtovimpia elokuvallisia kokemuksia, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.

Lisämateriaalina 4K UHD -levyllä on ainoastaan ohjaajan kommenttiraita, mutta julkaisun mukana tulevalta Blu-raylta voi halutessaan katsella ekstramateriaalina muun muassa poistettuja kohtauksia ja dokumentteja elokuvan teosta.