The Lighthouse

Ohjaaja Robert Eggersillä, ja hänen veljellään Maxilla, on meno päällä. The VVitchin lahjakas luotsi jatkaa vahvasti nerokkaalla kuvauksella vainoharhaisuudesta ja mökkihöperyydestä verrattain epätodennäköisen näyttelijäparin kera.

The Lighthousen tarina käynnistyy, kun Vanha (Willen Dafoe) ja Nuori (Robert Pattinson) majakanvartija aloittavat neljän viikon komennuksensa pikkuisella saarella jossain Uuden Englannin rannikolla 1800-luvun loppupäässä. Ketään tuskin spoilaa, jos tässä paljastetaan ettei komennus jää neljään viikkoon, ja epäsopuinen kaksikko joutuu sietämään toisiaan sitäkin kauemmin.

Dafoe on vanha kettu erikoisissa rooleissa, ja erinomainen valinta Vanhaksi majakanvartijaksi. Autenttinen 1800-luvun merimies-slangi ja aksentti valuvat veteraanin huulilta luonnollisesti ja sujuvasti, ja dialogi on parhaimmillaan täyttä runoutta. Fanit myös tietävät, että kun vieteriä kiristetään, osaa Dafoe mielipuolisuuden maneerit monia näyttelijäkumppaneitaan paremmin.

Pattinson tuntuu edelleenkin jokerikortilta, joka on kieltämättä epäreilua. Onhan tämä todistanut kerta toisensa jälkeen, että Twilight-elokuvat olivat sellainen nuoruuden hairahdus, joka voi tapahtua kelle tahansa. Cosmopolis, Maps to the Stars, High Life, näiden pitäisi olla tarpeeksi pyyhkimään kenen tahansa historia glitter-vampyyrinä pois yleisestä tietoisuudesta, mutta ikävä kyllä me emme elä reilussa maailmassa.

Pattinson pysyy nytkin ihailtavasti Dafoen vauhdissa. Nuori majakanvartija on Vanhaa maanläheisempi hahmo, joka ainakin uskoo tietävänsä eron merenkävijöiden taikauskon ja todellisuuden välillä. Maanläheisyys alkaa kuitenkin karista siinä vaiheessa, kun elämä piereskelevän ja kuorsaavan Vanhan kanssa alkaa maistua siltä itseltään.

Eggersien kunniaksi täytyy sanoa, että The Lighthousessa ollaan melkein eurooppalaisella tavalla kosketuksissa erilaisten ruumiintoimintojen kanssa, ja meininki on erittäin lihallista. Näin, kun koko inhimillisen kokemuksen skaala on käytössä, tuntuu kauhukin enemmän kauhulta, vaikka tokihan The Lighthouse on "psykologinen trilleri", kauhua kun edelleen pidetään halpana genrenä. Miten näin voi olla vuonna 2020, kun Insidiouksen ja Conjuringin kaltaiset mielikuvituksettomat ja latteat säikyttelymaratonit hallitsevat markkinoita myydäkseen lisää popkornia teineille, on täysi mysteeri.

The Lighthousessa ei olla haettu massojen suosiota, onhan elokuva mustavalkoinen ja kuvattu nykyään varsin harvinaisessa 1,19:1 -kuvasuhteessa, joka juontaa juurensa murrosvaiheeseen mykkä- ja äänielokuvien välillä. Mustavalkoisuutta on käytetty jopa paremmin kuin vuoden 2011 The Artistissa ankarien varjojen luodessa aivan omanlaistaan tunnelmaa. Kuvasuhde puolestaan tuo klaustrofobian ja mökkihöperyyden katsomoihin tavalla, joka saattaa olla monille tuttu näinä pandemian aikoina.

The Lighthouse on on ajoittain hauska ja ajoittain varsin ahdistava. Se on mysteeri, jossa metsästetään päähenkilöiden todellisia motiiveja ja identiteettejä, mutta se on myös kuvaus ihmisen pienuudesta itseään suurempien voimien edessä. Se ei ole elokuva jollaisia tehdään usein, jos koskaan. Sellaisenaan se on lahja, johon hyvän kauhun ystävien kannattaisi tarttua ensitilassa.