Replicas

Ajatus ihmisen kloonaamisesta ja tietoisuuden siirtämisestä uuteen kehoon (joko biologiseen tai synteettiseen) ei tietenkään ole mikään uusi asia populaarikulttuurissa. Mieleeni muistuu ainakin elokuva Kuudes päivä (2000). Kirjallisuuden puolelta ajatus kuoleman mahdollisesta kiertämisestä on käsitelty vieläkin useammin, kuten teoksissa Mary Shelleyn Frankenstein (1818) ja Stephen Kingin Uinu, uinu, lemmikkini (1983). Teemassa on siis jotain ihmismieltä universaalisti askarruttavaa, joten aihe tuntuu yhtä tuoreelta niin vuonna 1818 kuin vuonna 2018.

Jeffrey Nachmanoffin ohjaama ja Keanu Reevesin tähdittämä Replicas käsittelee aluksi tietoisuuden siirtämistä synteettiseen robottikehoon, mutta laajenee varsin pikaisesti myös ihmisen kloonaukseen. Kunnianhimoista tiedeprojektia vetävä William Foster (Reeves) joutuu perheineen auto-onnettomuuteen, ja hän itse jää ainoana henkiin. Yhdellä iskulla koko tulevaisuutensa menettänyt Foster ryhtyy epätoivoiseen tekoon apunaan assistenttinsa Ed Whittle (Thomas Middleditch). Seurauksena on Nobelin palkinnon arvoinen suoritus, josta kaksikko ei kuitenkaan voi kertoa kenellekään. Ja sitten asiat alkavat mennä pieleen vauhdilla.

Ryhdyin katsomaan toiminnallista kauhuelokuvaa, mutta sellaista en saanut. Replicas on vahvasti eettisiä ja moraalisia valintoja pohtiva tieteisdraama, jossa on hieman siteeksi myös toimintaa. Tarina etenee hyvällä tahdilla eteenpäin, eikä missään vaiheessa ole tylsää. Ne tieteeseen liittyvät vaikeat kysymykset ratkaistaan juonen etenemisen nimissä aivan liian nopeasti, mutta toisaalta näin elokuva saadaan pysymään tempoltaan parempana. Lisäksi assistentti Ed Whittlen sivutarina saatetaan kiireellä ja töksähtäen loppuun, mutta toisaalta parempi kai sekin kuin jättää ratkaisu kokonaan avoimeksi.

Elokuva on pitkälti Keanu Reevesin ja hänen assistenttinsa ympärille rakennettu. Henkilöhahmoja ei ole mukana kuin aivan se minimimäärä, minkä tällaisen tarinan kertominen vaatii. Pidän ratkaisua hyvänä, koska se antaa maksimaalisesti tilaa tärkeille henkilöhahmoille. Varsinkin Reeves epätoivoon vaipuvana tiedemiehenä hoitaa työnsä mallikkaasti ja uskottavasti.

Lisämateriaaleja ei ole lainkaan, enkä yllättäen olisi niitä kaivannutkaan. Teos itsessään riittää herättämään niin paljon ajatuksia, että tekijöiden omat selitykset olisivat saattaneet vain laimistaa elokuvan jättämää jälkivaikutelmaa. Huomasin pohtivani leffan tapahtumia vielä katsomista seuraavana aamunakin, ja se on aina hyvä merkki.