Huuliharppukostaja

Niin sanottu dollaritrilogia Kourallinen dollareita, Vain muutaman dollarin tähden ja Hyvät, pahat ja rumat teki italialaisohjaaja Sergio Leonesta ja hänen hovisäveltäjästään Ennio Morriconesta tähtiä. Se seuraava työ oli vuonna 1968 ensi-iltansa saanut Once Upon a Time in the West. Elokuvaan on selvästi laitettu huomattavasti enemmän paukkuja kuin Leonen aikaisempiin leffoihin, ja se myös näkyy. Lopputuloksena saadaan laadukas länkkäri, joka ei kuitenkaan sitä maailman parhaan statusta saavuta. Se kuuluu edelleen elokuvalle Hyvät, pahat ja rumat.

Harvalle elokuvalle on annettu yhtä huonoa suomennosta kuin Huuliharppukostaja. Ensinnäkään suomennos ei ole siellä päinkään verrattuna elokuvan varsinaiseen nimeen, ja toisekseen se paljastaa tärkeimmän osuuden koko leffan juonesta. Hieman laajemmin ajateltuna tarina liittyy rautatien rakentamiseen halki Pohjois-Amerikan mantereen.

Tarina kerrotaan rauhallisesti kiirettä pitämättä. Pitkät otokset isoine kuvakokoineen luovat tilan ja niin sanotun siellä olemisen tuntua. Pääosaan on saatu nimekkäät oman aikansa veteraaninäyttelijät Henry Fonda ja Charles Bronson. Se varsinainen pääosa kuuluu kuitenkin nuorta leskeä esittävälle Claudia Cardinalelle. Ohjaajan kuvaustyyli korostaa kasvoja, joten Cardinalen näyttävyydestä otetaan kaikki ilo irti. Näyttelijöiden ohella rahaa on käytetty myös käsikirjoitukseen ja ennen kaikkea lavasteisiin. Dialogia on paljon aiempaa enemmän, ja se on selvästi parempaa kuin Leonen aiemmissa elokuvissa. Lavasteet puolestaan ovat varsin massiivisia, jotka yhdessä laajojen maisemakuvien kanssa istuttavat tarinan tiukasti länkkäriksi.

Huonoja puolia keksin kaksi. Tarina ei ole aiempien Leonen elokuvien tavalla henkilökohtainen kuin osittain. Mukana on jo jonkinlaista oikeaa historiallista kehystä, mikä ei välttämättä olisi ollut tarpeellista. Lisäksi leffan tunnussävelmä soi eri muodoissaan hieman liian usein, sillä viimeisen puolen tunnin aikana asiaan alkaa jo kiinnittämään huomiota.

Yleisen verkkauden vuoksi Once Upon a Time in the West kannattaa katsella elämäntilanteessa, jossa pystyy omistamaan kolme tuntia vain ja ainoastaan elokuvalle. Pätkittäin katsottuna huolella luotu tunnelma rikkoutuu, ja näin leffa saattaa tuntua ainoastaan tylsältä. Ohjaaja on selvästi halunnut, että hänen elokuvaansa nimenomaan katsotaan. Näin ollen paljon asioita kerrotaan visuaalisesti ilman, että asiaa tarvitsee enää dialogin avulla alleviivata.

Elokuvalle annettu suomennos kannattaa unohtaa kokonaan. Jos vain pystyy.