The Wolf Man (1941)

Saan ajoittain vieläkin kuulla kavereiltani pientä kuittailua siitä, että annoin vuonna 2010 ilmestyneelle elokuvalle The Wolfman täydet 10/10. Sittemmin olen katsonut kyseisen rainan ainakin kolmesti, ja pidän siitä edelleen. Kyseessä on tietenkin vuoden 1941 klassikkoelokuvaan The Wolf Man perustuva uudelleenfilmatisointi. On selvästi havaittavissa, että vuonna 1941 tarina oli jo kohdallaan, mutta teknologia ei mahdollistanut tapahtumien siirtämistä valkokankaalle niin hyvin kuin olisi ollut tarinan kertomisen kannalta hyödyllistä.

The Wolf Man ei perustu romaaniin tai näytelmään, vaan se on yksinkertaisesti ja lyhyesti käsikirjoittaja Curt Siodmakin käsialaa. Tarina on vaikuttanut paljonkin populaarikulttuurin käsitykseen ihmissusista, sillä juuri tästä elokuvasta ovat peräisin muun muassa hopealuoti, ukonhattu (eli wolf's bane), pentagrammi, täysikuun aikana tapahtuva rellestys ja niin edelleen.

Larry Talbot (Lon Chaney Jr.) palaa kotiinsa perhepiirissä tapahtuneen tragedian vuoksi. Kyseinen suku on asuttanut alueella olevaa linnaa jo viiden sukupolven ajan, joten perheen maineen varjeleminen on tärkeää isä Sir John Talbotille (Caude Rains). Juuri tämä maineen varjeleminen johtaa niin mittaviin ongelmiin tulevina viikkoina ja kuukausina. Lähistöllä sijaitsee mustalaisten leiri, jossa povataan pahaa huvin vuoksi tulevaisuuttaan ennustajalta kuulemaan menneelle Larry Talbotille. Seuraavaksi hän jo torjuukin kimppuunsa hyökänneen suden, mutta joutuu kamppailun aikana tämän saman suden puremaksi. Alkaa kamppailu ihmissuden kirouksen kanssa, ja hiljakseen koko Talbotin perheen on tunnustettava tosiasiat: mustalaisten tarinat pitivät sittenkin paikkansa.

The Wolf Man on selvästi elokuva. Se ei muistuta enää vain filmille tallennettua näytelmää. Lisäksi kameraa osataan jo käyttää tehokeinona eikä pelkästään tapahtumien tallentajana. Musiikkia käytetään vahvasti läpi koko elokuvan, ja dialogin keinoin ihmissuden myytti valkenee hiljakseen eri henkilöhahmoille. Varhaisemmissa klassisissa hirviöelokuvissa kummallisuuksien ymmärtäminen tapahtuu aivan liian nopeasti ja helposti. The Wolf Manissa mietitään varsin pitkään erilaisia mielenterveyteen liittyviä selityksiä, eikä suinkaan heti ensikuulemalta uskota, että ihmissusia on liikkeellä. Muutenkin tarina kerrotaan hyvin elokuvallisin keinoin lukuun ottamatta loppuratkaisua, joka koittaa aivan liian nopeasti ja töksähtäen. Jostain syystä Hollywood ei ilmeisesti tässä vaiheessa vielä harrastanut loiventavia epilogijaksoja, joiden avulla katsoja pääsee paremmin ajatuksissa tarinan loppuun yhdessä elokuvan kanssa.

Kaikki näyttelijät hoitavat työnsä hyvin, ja Lon Chaney Jr. on suorastaan surullisen sympaattinen hahmo ymmärtäessään, millaisen kirouksen hän on saanut. Mutta kuten jo mainitsin, teknologia ei ole sallinut ihmissuden kaihistuttavuuden tuomista valkokankaalle. Kyse on selvästi vain karvaiseen maskiin puetusta näyttelijästä, eivätkä edes hänen vaatteensa rypisty ihmissudeksi muuttumisen yhteydessä. Lisäksi ulkokuvaukset on aivan selvästi kuvattu sisätiloissa, minkä huomaa esimerkiksi luonnottoman tasaisesta maanpinnasta ja askelten äänekkäästä kopinasta lavasteiden pohjaa vasten.

The Wolf Manin tarina on ajaton, ja sillä on ollut suuri vaikutus populaarikulttuurin ihmissusimyyttiin. Onneksi meillä on myös uusintaversio, jonka mahdollistaman paremman teknologian voimin Larry Talbotin tragedia kerrotaan paremmin valkokankaalla.

"Even a man who is pure in heart,
And says his prayers by night,
May become a wolf when the wolfbane blooms,
And the moon is full and bright."