Takaikkuna (4K)

Alfred Hitchcock (1899-1980) tunnetaan jännityksen mestarina, ja kyllä hän sitä onkin. Jännittävää ei kuitenkaan ole pamaus, vaan sen odotus. Tämän seurauksena ainakin Takaikkuna (Rear Window) on hyvin hidastempoinen vuonna 1954 valmistunut elokuva. Lisäksi tarina itsessään on mittakaavaltaan ja tapahtumapaikoiltaan erittäin pieni ja rajattu. Ja vielä kolmanneksi pysyäkseen mukana tapahtumissa on katsojan nimenomaisesti katsottava ruutua jatkuvasti, sillä pelkkä sinne päin vilkuilu ei riitä. Kaikki nämä vaatimukset yhdessä johtavat siihen, että Takaikkuna saattaa paukkeeseen ja digitaalitehosteisiin tottuneesta katsojasta tuntua tylsältä.

Elokuva perustuu amerikkalaisen kirjailija Cornell Woolrichin (1903-1968) kirjoittamaan novelliin It Had to Be Murder. Toisessa maailmansodassa jonkinlaisena tiedustelukuvaajana toiminut kuvajournalisti L.B. Jefferies (James Stewart) on joutunut viettämään viikkoja jalka kipsissä loukattuaan itsensä työtehtävässä. Hänellä ei ole muuta tekemistä kuin tarkkailla naapureitaan. Ajan kanssa hänestä tuntuu, että vastapäisessä talossa asuva kaupparatsu on murhannut vaimonsa. Ja tästä toki tilanne hiljakseen tiivistyy.

Koko elokuva tapahtuu yhdessä korttelissa, ja vieläpä sen sisäpihalla. Tämä luo kokonaisuuteen tirkistelevän tunnelman, ja se on toki ollut tekijän tarkoituskin. Mukaan on laitettu joukko sinänsä asiaan kuulumattomia pikkutarinoita, jotka kuitenkin tekevät tästä naapurustosta elävän tuntuisen. Samalla se antaa jonkinlaisen ikkunan 1950-luvun amerikkalaiseen lähiöelämään. Luotu kuva on todennäköisesti vahvasti idealisoitu, mutta oma arvonsa sillä silti on.

Hitchcockilla on ilmeisesti ollut aivan tietynlainen naismaku. Näyttelijättäret vaihtuvat elokuvasta toiseen, mutta heidän tyyppinsä tuntuu olevan aina samanlainen. Taannoin arvioimassani Linnut-elokuvassa hoikka ja vaalea kaunis blondi oli Tippi Hedren, ja klassisessa Psykossa taas Janet Leigh. Takaikkunan tähti on myöhemmin Monacon ruhtinattareksi ryhtynyt Grace Kelly, ja hyvänä kakkosena tulee vastapäisen talon amatöörivoimistelijaa esittävä Georgine Darcy. Tällainen elokuvasta toiseen toistuva teema ei sinänsä ole hyvä tai huono asia, mutta sen panee merkille.

James Stewartin esittämä valokuvaaja ei läheskään aina puhu mitään, vaan kohtaus etenee melkein mykkäelokuvan elkein ikkunanäkymästä toiseen. Tämän seurauksena ruutua on todellakin seurattava, koskapa sen enempää dialogi kuin musiikkikaan eivät välttämättä ole kuljettamassa tarinaa eteenpäin. Elokuvan tempo on niin ikään hyvin verkkainen, mutta samalla jatkuvan tasaisesti ja varmasti etenevä. Takaikkuna onkin osoitus siitä, että hyvin yksinkertaisista lähtökohdista on mahdollista luoda mestarillinen kokonaisuus.

Elokuva on käynyt läpi restaurointiprosessin, jossa varsinkin värejä on kirkastettu. Pääosin työ on onnistunut hienosti. Sen kuitenkin huomasin, että ainakin kahdessa tai kolmessa kohtauksessa Grace Kellyn hiukset ja silmät näyttävät vihreiltä vallitsevassa valossa. 4K-tarkkuus ei tuo katsomiskokemukseen mitään sen ihmeempää lisää, sillä tietynlainen vanhan elokuvan epätarkkuus on edelleen läsnä.

Lisämateriaaleja on runsaasti, ja niissä käydään hyvinkin kattavasti niin elokuvan tekemistä, sen merkitystä ja myös Hitchcockia persoonana. Lisämateriaaleja ei ole käsitelty 4K-laatuun, joten ajoittain kuva ja ääni ovat varsin kärsineen oloiset. Kaikesta saa kuitenkin selvää, ja katsaukset näinkin vanhaan elokuvaan ja sen merkitykseen on ehdottomasti tarpeellista.

Takaikkunaa voi suositella ainakin jonkinlaisena yleissivistävänä kokemuksena elokuvien historiaan. Teoksesta voi kyllä edelleen nauttia omana itsenäänkin, kunhan vain muistaa asennoitua oikein.