Vertigo (4K)

Alfred Hitchcockin ohjaama Vertigo saapui vuonna 1958 Suomeen nimellä Punainen kyynel. Ilmeisesti alkuperäinen nimi on kuitenkin ajan kuluessa vakiinnuttanut asemansa, sillä en muista koskaan kuulleeni leffalle nimeä Punainen kyynel missään yhteydessä. Kyseessä on 1950-luvun idealisoituun San Franciscoon sijoittuva rikosdraama, joka avataan hitaasti ja kerrotaan hyvin. Harmillisesti se varsinainen tarina ei sykähdytä millään tavalla.

Poliisimies John Ferguson (James Stewart) saa tietää pahimmalla mahdollisella hetkellä kärsivänsä korkean paikan kammosta. Tämän seurauksena hänen työparinsa kuolee elokuvan alussa työtehtävää suorittaessaan, ja syyllisyyttä tuntien Ferguson jättää työnsä poliisina. Rikas liikemies Gavin Elster (Tom Helmore) pestaa Fergusonin varjostamaan nuorta, kaunista ja vaaleaa vaimoaan (Kim Novak), jonka uskoo olevan jollakin tavalla riivattu. Ikään kuin vaimon sisällä asuisi kaksi eri ihmistä. Ferguson ei moiseen usko, mutta ryhtyy selvittämään mysteeriä. Ajan kuluessa peliin astuvat niin voimakkaat tunteet kuin rikollinen vehkeilykin, eikä lopun tragediaa voi estää.

Alfred Hitchcockille tyypillisesti pääosassa ovat jälleen kerran niin luottonäyttelijä James Stewart kuin nuori kaunis vaalea nainenkin. Perinteitä noudatetaan siinäkin, että ohjaaja itse piipahtaa kuvassa tehden lyhyen cameoroolin. Varsin monet Hitchcockin elokuvat pohjautuvat johonkin romaaniin tai novelliin, ja Vertigon pohjana on Pierre Boileau'n romaani D'entre les morts.

Vertigon parasta antia ovat maisemat, lavasteet ja puvustus. Autot ja San Franciscon maisemat muistuttavat menneestä maailmasta, jota ei enää ole. Tosin mahtoiko koskaan ollakaan, sillä Vertigon San Francisco on huomattavan siisti. Autot ovat aina viimeisen päälle puhtaita, kaduilla ei ole roskia ja talot ovat aina huolellisesti kalustettuja ja siivottuja. Miehet käyttävät toinen toistaan upeampia mittatilauspukuja, ja naiset kulkevat aina parhaimmissaan niin työhön kuin ravintolaankin. Kyse on siis ehkä enemmänkin siitä, millaisena ohjaaja itse halusi nähdä kaupungin ja oman aikakautensa.

Vertigon toimeliaammissa kohtauksissa on käytetty tekoajankohdan huipputekniikkaa, joka nykymittapuulla on tietenkin hyvin vanhentunutta. Mieleen jää lähinnä voimakkaiden värien käyttö, ja ennen kaikkea punaiseen painottuen. Syystä tai toisesta valaistuksen hyödyntäminen ei tule kovinkaan hyvin esille. Näin ollen yö- ja päiväkohtausten eron huomaa lähinnä siitä, että kuvasta on vaikeampi saada selvää yöaikaan.

Vertigo on restauroitu, ja parannuksen huomaa ennen kaikkea juuri voimakkaissa väreissä ja musiikissa. Värikkyys on omiaan luomaan omanlaistaan idealisoitua kuvaa tekoajankohdan Yhdysvalloista. Musiikki tekee työnsä, joskaan ei myöskään tee suurta vaikutusta. Syystä tai toisesta puheäänet kuulostavat ajoittain mumisevalta, joten tekstityksen käyttäminen on siksi suositeltavaa. 4K-kuva on pääosin tarkka ja kirkas, vaikka elokuvan ikä tietenkin näkyy siitä huolimatta.

Lisämateriaaleina on katsauksia niin elokuvan tekemiseen, sen restaurointiin kuin avainhenkilöiden yksityiselämäänkin. Mielenkiintoinen lisä on kunnianosoitus Hitchcockin vaimolle Alma Revillelle. Näin havainnollistetaan, miten suureksi tueksi vaimo Hitchcockille olikaan.

Vertigo on kappale elokuvahistoriaa, ja tällä 4K-levyllä se on nyt koettavissa parempana kuin koskaan ennen. Osaan kyllä arvostaa näkemääni, vaikka en siitä erityisemmin pitänytkään.